Se paha mitä kokemukselle on tehty, kun on tarkattu vain käyttäytymistä, kuten behaviorismissa ja kaikissa ulkoa päin tehdyissä analyyseissä ja päätöksissä kokijan puolesta. Kokonainen ihmispaljous on tullut kohdelluksi koneina ja maksanut sen pahana olona, vuosia, vuosikymmeniä, vuosisatoja. Kokemuksen historian muistaminen, kokemuksen politiikka ja ehkä muistamisen kautta kokemuksen lunastus, tavalla tai toisella, vaikka tämä ajatus on vielä hämärä. 

"Mitään liikuttamatta
haluan nähdä
niin kuin tämä syksy
muuttaa linnut."

Mirkka Rekola

"Eivät ne tiedä. Vain lähtevät matkaan kun kylmin ja pimein päivä nousee."

Anna-Maija Raittila

"Elää kysymyksessä on aluksi sama kuin tanssia (kapealla) nuoralla. Ja kuitenkin: kysymys uurtuu meihin, aukaisee meitä, koemme todellisuuden sen kautta - ja niin todellisuus voi myös vastata."

Mirkka Rekola

Anselm Kieferin näyttelyssä Mäntässä oli viime talvena teos, jonka päällä oli vaaka, jossa kuppeina olivat essentia ja eksistentia. Vaaka oli kallistunut essentian puolelle. Vaikka niin sanotussa olemusajattelussa on vakavat heikkoutensa ja vaaransa enkä usko siihen, voin kuitenkin ajatella, että jokaisella ihmisellä on jollain tapaa oma olemuksensa, vaikkei ihmislajilla olisikaan. Tosin ehkä ihmislajillakin voi olla jonkinlainen olemus, vaikkei sellainen kuin antiikissa ajateltiin, teleologinen tai muuta. Itse ajattelisin, että se olemus voisi sisältää esimerkiksi tarpeen saada rakkautta, enkä tarkoita tässä nyt vain sukupuolista rakkautta. Toki tätäkin vastaan voi saivarrella.

Kankaan paperitehdas
puihin on ripustettu pieniä valoja
tytöt keinuvat
juodaan
tanssimusiikki, piippu, tähtinen avaruus

aamuvarhainen
menen pitkää heinää kasvavan niityn läpi
täällä ruoho leikataan lyhyeksi ja elämän merkit
siivotaan pois
kävelen veteen joka on tarpeeksi kylmää

Juhannusruno

asemahalli on tyhjä, no any single person
hieman aavemaista jos niin haluaa ajatella
kaikki ravintolat kiinni, kaupat ja kioskit
vain lippuautomaatti sylkäisee uskollisesti tositteen

ravintolavaunu, ei ristin sielua
Lipton Yellow Label

Miksi kirjojen kirjoittaminen on tärkeää? Siksi että joku voi lukea niitä ja hoitaa siten itselleen niiden annin. Mutta eikö silloin lukeminenkin ole tärkeää, koska juuri sillä hoitaa itselleen kirjan annin? Ei ole niin että kirjailija olisi antaja ja lukija saaja. Molemmat ovat prosessissa, jossa anti hoidetaan lukijalle. Kirjailijoita riittää aina, kirjoja riittää. Tärkein osuus on lukijalla.

Lasten Hautausmaa

Lasten Hautausmaa on kaksi levyä tehnyt uusi suomalainen yhtye, jota on tituleerattu Suomen synkimmäksi. Synkkä se ei kuitenkaan varsinaisesti ole siinä todellisessa merkityksessä, jossa esimerkiksi Mana Mana on synkkä. Sille tyypillinen on uudelta levyltä löytyvä lause, jossa viitataan Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -lauluun sanoin: "jos käsi kädessä ois niin langeta vois yhdessä unholaan, tulin eilen kotiin kuin kuolemaan."

Thanatos, kuolemanvietti, on Freudin käsite, joka ainakin marcuselaisittain, minua tässä kiinnostavasti, tulkittuna on pyrkimystä rauhaan ja lepoon, ei kuolemaan. Lasten Hautausmaa onkin tässä mielessä aidosti thanaattista musiikkia, siinä kuolemalla on täysin thanaattinen rooli, sellainen, jolla ei ole mitään tekemistä oikean kuoleman kanssa. Samalla Lasten Hautausmaa on kuitenkin musiikillisesti menevää, se etenee kuin juna. Se on unilääkettä, jota käytetään väärin humaltumistarkoituksessa.

Kahvila-sarja

rantakahvila
kaksi metallista pöytää ja muutama tuoli joilla ihmiset
istuvat uima-asut päällä
iltapäivä pilvisyyttään aavistuksen melankolinen, hietikolla harvaa
joku ottaa kahvin lisäksi vielä viinerin

*

Cafe Vocan terassi, aikaisia vanhuksia
nostamassa rahaa pankkiautomaatista, äiti lapsen kanssa,
nuori kolli hiukset yön jälkeen pystyssä, valkoisia pilviä
taivasta
ei lämmin eikä kylmä

*

syön mansikkajäätelöä Kirkkopuiston kahvilan katoksen alla
tihkuaa vähän
kangaskassissa on Mozartia ja Bruckneriä
kirjastosta, kaksi naista lähtee sateenvarjoineen asemalle päin
suntio soittaa kelloja

Minusta on uskottavaa, että ihmisen biologiassa vallitsee viettimäinen tendenssi, joka johtaa luonnossa kuolemaan. Se ei ilmene ihmiselle todellisen, kauhean kuoleman toiveena, vaan pikemminkin haluna jäädä lepoon, hankkiutua häiritsevää yhteisöään vastaan aggressiivisin ottein, lähteä kävelemään laumasta ei-minnekään, josta uskoo löytyvän paremman paikan tai antautua sellaisen aatteen vietäväksi joka vie kuoleman syliin. Muita vastaavia ja ehkä osuvampia esimerkkejä on keksittävissä. Tällä taipumuksella on evolutiivinen perusta. Lauma, jossa hyödyttömillä ihmisillä aktualisoituu kuolemaan johtava vietti, selviää verrokkilaumaa paremmin ja ne geenit jotka ovat laumassa jossa hyödyttömät tuhoutuvat, leiviävät tehokkaammin. Tämä viettimäinen pyrkimys ei edes välttämättä ole mielihyväperiaatteen tuolla puolen toisin kuin Freud arveli, vaan luonto on voinut hoitaa asian niin, että hyödyttömät kokevat myös eri tavoin nautintoa vähittäisestä poistumisestaan, ainakin niin kauan kuin on jo liian myöhäistä.

Lievä melankolia on rikkinäiselle ihmiselle parempi kuin kirkas ilo ja elämänvietti. Jälkimmäisethän vievät mielenrauhan ja yöunet. Rikkinäinen ihminen tarvitsee kodin, jonne voi tavan takaa vetäytyä hoitamaan itseään käpertyvällä surumielisyydellä. Loistavaa taivasta, duuria ja huippumeininkiä ei kukaan kestä kauaa, ja rikkinäisen se laittaa kerrassaan epäkuntoon.

Istun yksin uimahousut päällä sateessa Lehtisaaren saunan edessä.
Katselen kun lokit lentävät pitkin järven pintaa ja hytisen kylmästä.
En ajattele mitään, en ole tietoinen.
Tietoisuuden aurinko on sammunut.
Minulla on autuas olo, unohdun ja yhdyn olevaiseen.
Joku löytää minut samasta asennosta tuntien päästä.

Ufon laskeutumisella pellolle, lestadiolaisteltan nousemisella pellolle, avaruustutkimuslaitoksilla ja muilla luonnontieteellisillä tutkimuslaitoksilla, jossa on laitteita, tutkimushalleja ja silmälle näkymättömien ilmiöiden luotaamiseen tarkoitettuja namikkarivistöjä, niillä on kaikilla jotain yhteistä. Jopa sirkusteltan ilmestyminen pellolle ajaa saman asian. Normaali maailma altistuu ihmeen maailmalle.

kevät
aurinko paistaa jalkakäytävän kiveykseen
opiskelijat laskevat katua alas polkupyörillään
ylämäkeen kävelevä parrakas mies sitoo takin lanteilleen ja ottaa kulauksen vesipullostaan
sisään puikahtavan tytön kasvoilla versoo hymy

pienessä kahvilassa
maailmanlopun edellä
uneksia Euroopan ravintolavaunuista
antaa teen jäähtyä lasissa
syntyä keväälle

Ei ole niin, että nykyinen luonnontiede on oikeassa siinä missä Platonin ideaoppi oli väärässä. Näin ajateltuna olisi ikään kuin olemassa yksi ja sama paikka, johon ihmiskunta työntää erilaisia oppeja ja maailmakuvia, joista sitten joku on ehkä oikea. Todellisuudessa kuitenkin ideaoppi (olettaen nyt että sellainen Platonilta löytyisi) ei koske lainkaan samaa asiaa kuin nykyinen luonnontiede, olisi aika outoa jos koskisi.

Poika puhuu puhelimeen suksivuokraamon nurkalla pää paljaana.
Lunta on enää laskettelurinteessä.
Aurinko vaatii aurinkolasit.

ensimmäisen kevätpäivän retki Haukanniemeen
mutaa maassa, mutaa saappaissa
tiheikön poluista ei talven jälkeen muista mitä piti seurata
järven toisella puolella on moderni kaupunki
kaatuneella puulla voi kuunnella metsän hiljaisuutta, lintuja

ajattelen joka päivä kuolemaa
sitä etten näe Harjun mäntyjä
että Voionmaankatua ei enää ole
että bussi ei käänny paloaseman luota
ja ne tytöt jotka pelaavat jalkapalloa
              Vehkalammen tekonurmella
eivät enää pelaa
takana itkevä koivikko, kevyt ja katoava

Vanha zen-sanonta sanoo: "Kun oppilas on valmis, opettaja ilmaantuu." Näin juuri on ja sama logiikka pätee muihinkin asioihin. Opettaja ei kuitenkaan ilmaannu jostain yliluonnollisesta syystä silloin kun oppilas on valmis, vaan valmiina oppilas havaitsee opettajien opettajana kaikkien mahdollisten asioiden kentässä. Samoin kun olet ajatellut intensiivisesti jotain, kyseiseen asiaan liittyvä tuttusi kävelee ohitsesi - havaitset juuri hänet koska sinulla on ajatustesi takia siihen erityinen herkkyys.

Terho Pursiainen: Jumala

Luin uudestaan tämän suomalaisen teologian nykyklassikon. Kannattaa perehtyä, jos haluaa tietää, millaista muuta uskonnollisuutta kirkossa esiintyy kuin Raamatun ja uskontunnustusten propositionaaliseen totuuteen uskovaa sorttia. Uskonnolla on Pursiaisen mukaan oma äidinkielensä, joka poikkeaa insinöörikielestä. Wittgensteinilainen ajatus toki, mutta Pursiainen eksplikoi sen hyvin. Kirja alkaa ihmisen liittolaisen kuvauksella, sen mistä Jung käytti sanaa Anima tai Animus riippuen sukupuolesta. Pursiainen lukee sen ikään kuin enkelinä. Siitä lähdetään kohtamaan sit menestysteologiaa, teodikeaa, Jumalan luonnetta ja kaikenlaista muuta.

Jukka Relander kirjoitti kirjassaan Ankkalinna ja lajien synty luontodokumenttien oikeistolaistumisesta. Itse näen jo seuraavan vaiheen. Avarassa luonnossa esiintyy lauseita: "Tällä käytöksellä ei ole mitään erityistä merkitystä. Ehkä se ilmentää vain gemssien loputonta elämäniloa."

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua

Tarinamuotoinen, mutta eksplikoiva kirja kristillisestä uskosta. Vähän löysä ja kipunaton, ja tarinamuoto on turha; parempi olisi ollut kertoa näkemyksensä suoraan. Hyvää: Kontula korostaa kristillisten tarinoiden merkitystä, ei niiden historiallista totuutta. Pitää moraalisesti väärää ja syntiä eri asioina toisin kuin monet muut kristityt. Itse vaistoan tuossa ajatuksessa paljon hedelmällistä, vaikka en tiedä lopulta miten siihen suhtaudun. Siinä synti on sinänsä klassisesti eroa Jumalasta, mutta vähemmän klassisesti hieman eri rekisteri kuin moraali, vaikka ne menenevätkin enimmäkseen yksiin.

”Ihmisen elämässä hänen aikansa on vain hetki, olemisensa alituista vaihtelua, järkensä himmeä tuikku, ruumiinsa matojen saalis, sielunsa rauhaton pyörre, kohtalonsa synkkä, maineensa epäilyttävä. Lyhyesti, kaikki mikä on ruumista on kuin virtaavaa vettä ja kaikki mikä henkeä, unelmia ja haihattalua.”

Marcus Aurelius

Missä on runous jos ei bussin tärinässä kun se
kiertää yöllä keskussairaalan pihan
ja painuu alas Kypärämäkeä.
Missä jos ei katulampuissa jotka liukuvat pimeässä
valaisten hetken lunta ja asfalttia.
En näe sitä, mutta tiedän että oikealla puolellani on
lakkautetun kirjaston vanha talo.
Köhniöjärjen kohdalla tulevat mieleen kesät jolloin pyöräiltiin
rannalle uimaan ja juomaan kaljaa
ja lapset hyppivät hyppytornista pää edellä.
Liikenneympyrän jälkeen kadotan suuntavaistoni.
Vain enää minä, bussi ja bussikuski.

Bussin nytke kuin mielen
valot joihin silmä jää kiinni
                                          kuljettavat
irti ajasta ja paikasta
toiseen aikaan
jossa vain hurina ympärillä on sama.

"...ihminen, joka elää avidyan, tietämättömyyden, tilassa, ei koe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan hän kokee sen oman mielensä luoman mielikuvan mukaisena, toisin sanoen mayana, harhakuvana. Saksalainen filosofi Immanuel Kant, joka oli tutustunut intialaiseen filosofiaan, ilmaisi saman asian puhumalla das Ding an sich -periaatteesta, toisin sanoen siitä, mitä asiat perimmältään, itsessään ovat, eli ne ovat ihmismielen luomien mielikuvien tuolla puolen."

Taavi Kassila: Ikuinen elämäntapa, tutkimusmatka hindulaisuuden alkulähteille

talvi-ilta
pimeä niin että valot heijastuvat ikkunoista
tyhjät ja täydet kaljalasit
ovista valuvat ihmiset, täydet
illan myötä tyhjentyvät

jäiset järvenselät
läpikulkemattomat haavikot
pellot, vaoissaan lunta
koivuja, kuusia, koivuja
yksinäinen jääkiekkokaukalo
reunallaan rivi varpusia: pyrähtää lentoon

Tommi Wallenius: Filosofian toinen - Levinas ja juutalaisuus

Erittäin kiinnostava kirja Levinasin filosofiasta. Levinas pohtii filosofiaa juutalaisesta näkökulmasta ja juutalaisuutta filosofisesta näkökulmasta. Hän vastustaa filosofisia totaliteetteja, saman järjestelmiä, joissa ei ole tilaa aidosti toiselle. Hän tuo fenomenologiaan eettisen syvyyden, jonka keskeinen kuva on kasvot, jotka vaativat inhimillisyyttä. Levinasin filosofia ei ole kuitenkaan pelkästään ääretöntä vastuuta toisen edessä, vaan hänellä on myös kolmannen käsite. Se tuo mukaan oikeudenmukaisuuden ja paikan, jossa saattaa yhteismitattomia toisia kohtaan koettu inhimillinen haaste jollain tapaa yhteismitalliseksi. Paljon kaikkea kiinnostavaa ja arvokasta, jota ei ole mahdollista tässä käsitellä. Levinas on kiinnostavin ranskalainen nykyfilosofi. Hänessä on pyhyyttä.

Arto Laitinen: Itseään tulkitseva eläin - Charles Taylor ja filosofinen ihmistutkimus

Laitinen puolustaa pitkälti Charles Taylorin hienosyistä hermeneuttista kantaa tyyliin sartrelaisen subjektivismin ja skientistisen objektivismin välissä tai tuolla puolen. Tarkka ja hyvä kirja, joskin vähän kuiva loppua kohti. Paljon vahvoista arvostuksista, joilla Taylor yhdistää moraalin ja identiteetin. Laitinen on sitä mieltä, että moraali ei tarvitse moraalin lähteitä poiketen tässä Taylorista, vaan moraali on lähteetöntä samalla tavoin kuin painovoima. Laitinen on moraalinen realisti, hänen mukaansa kulttuurit ovat erilaisia, mutta eivät yhtä oikeassa, sen kertoo mm. mahdollisuus aidosti oppia ja huomata aiemmat näkemyksensä puutteellisiksi.

Tommy Hellsten: Saat sen mistä luovut

Puhutteleva psykologian, uskonnon ja elämäntaidon kudelma. Joissakin kohdissa Hellsten yhtyy uskonnollisiin fundamentalisteihin, mistä en pidä. Hellsten myös tekee itsensä alttiiksi panosta, rakkauden ja häpeän välissä kamppailusta ja vähän koko ihmisenä olemisesta jonkinlaista urheilua.

Antiikissa ajateltiin, että vapaus on vapautta haluista. Nykyään ajatellaan, että vapaus on vapautta tehdä mitä haluaa.

Kai Nieminen: Joki vie ajatukseni

Kevyt, ihana ja viisas runokirja, joka sisältää runoelman Mushinista, kuvitteellisesta zen-kokelaasta. Samaa vienoa itäistä tuoksua kuin Kai Niemisen japanista kääntämät Santokan, Ikkuyn, Bashon ja kumppaneiden kirjat, paitsi että parempi - ainakin minulle. Runoutta lukemattomalle suosittelen tätä ensimmäiseksi runokirjaksi.

Antti Kylliäinen & Wille Riekkinen: Uskon kintereillä

Kahden hyvin liberaalin kristityn keskustelukirja, joka on vähän löysä, mutta jossa on hetkensä. Kylliäinen on se pappi, joka kirjoitti 1997 kirjan Kaikki pääsevät taivaaseen ja Wille Riekkinen Kuopion entinen, Suomen toistaiseksi liberaalein, piispa. Kiinnostavaa, että on pappeja jotka sanovat, että kaikissa uskonnoissa on viime kädessä kyse samasta jumaluudesta, kuten Riekkinen tässä sanoo. Itse en kuitenkaan usko että niin on, mutta voisi ajatella, että takana on jotain samaa. Riekkisellä on teologinen syvyys syvempi, Kylliäinen vetää vähän kevyemmällä patteristolla ja onkin ilman muuta nuorempana enemmän kysyjän roolissa. En ole lukenut kirjaa Kaikki pääsevät taivaaseen, enkä siis  tiedä millä Kylliäinen tuota perustelee, luulisin että Jumalan hyvyydellä ja kaikkivoipuudella.

Esa Saarinen: Sartre - pelon, inhon ja valinnan filosofi

Nuoren tähtifilosofin Esa Saarisen kirjoittama kirja, jonka Soundi on julkaissut 1983. Luin viime kesänä puoleen väliin ja nyt loppuun. Paikoin tosi hankala. Sartre on ilmeikäs filosofi, jonka käsitteillä on sovellusarvoa ja relevanssia. Mukana kaikki Sartren kuuluisat erottelut ja käsitteet, joista huono usko varsinkin puhutteleva. Huono usko on siis sitä, kun radikaalisti vapaa ihminen pakenee vapauttaan ottamalla objektin osan. Sartren perusesimerkki on tarjoilija, joka käyttäytyy tarjoilijamaisesti. Mutta myös esimerkiksi masennus on Sartren mukaan huonoa uskoa, vaikkei se tässä kirjassa tulekaan esiin. Samoin tieteellä selittäminen. Oikeastaan todella moni asia; Sartren mukaan ihminen on hyvin usein huonossa uskossa, mauvaise foi. Itse en sinänsä allekirjoita Sartren radikaalin vapauden ajatusta, mutta anyway, sieltä nousee hyvin käytännöllisiä pointteja ihmisenä olemisesta. Tosi jännällä tavalla Sartre on sartrentanut Heideggerin filosofian omaksi vapauden filosofiakseen.

"Tällainen pohdiskelu ei ole kaikille välttämätöntä eikä jokaisen toteutettavissa tai edes kestettävissä. Päinvastoin: asioiden saavuttaminen ja hoitaminen tietyissä vaiheissaan suorastaan edellyttävät, että siihen ei ryhdytä."

Martin Heidegger: Maailmankuvan aika.

"Tuon miehen ympyrät oli särjetty - hän kykeni näkemään ympärilleen."

Anna-Maija Raittila: Vehnänjyvän päiväkirja

"Koska ihminen oli perisynnin alainen, hän ei voinut tehdä muuta kuin tulla sellaisenaan hyväksyttäväksi."

"...itsensä kieltäminen merkitsi luopumista oman elämän hallinnasta."

"Paavo Ruotsalaisen suuri huolenaihe oli, että kokeneetkin uskovaiset luisuivat aina harrastamaan omaa parannustaan, tekemään itseään hyväksi."

"Michael Balint puhuu korjaavasta tunnekokemuksesta, "corrective emotional experience". Se tarkoittaa kannattelukokemusta regressiivisessä tilassa, jossa toinen on kaikkivaltias. Heränneiden Jumalan armon riippumattomuus omien mielialojen vaihtelusta oli ehkä juuri sellainen tilaisuus hyväksyä itsensä omana itsenään, vailla toisten ihmisten suosion lunastamista tai pyrkimystä tehdä itsensä hyväksi."

"... puolustivat tämän maailman valtarakenteita jumalallisena järjestyksenä, vaikka aiemmin olivat pitäneet maailmaa ja sen arvojärjestystä saatanan valtakuntana."

Juha Siltala: Inhimillisestä ahdistuksesta kulttuurikohtaiseen syyllistämiseen teoksessa Julkisuus ja ahdistus.