Vuoden 2022 kirjat

 Kaija Rantakari: Salit

Taidemuseo tai -galleria -lähtöistä runoutta, jonka luen kuitenkin pääosin eroottisena, mutta joka on vielä muutakin. Tasapainoista ja tyylikästä. Rantakarin paras kirja tähän mennessä.

Wolfram Eilenberger: Vapauden tuli

Taikurien ajan ”jatko-osa”, joka sijoittuu natsien valtakauteen, osin toisen maailmansodan aikaan. Päähenkilöinä neljä naisfilosofia: Arendt, Weil, Beavoir ja Rand. Ei yllä Taikurien ajan kiehtovuuteen, ei lähellekään, mutta on kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Kirja valottaa filosofien elämää ja heidän ajatteluaan toistensa avulla aikana, jolloin heidän todellinen läpimurtonsa on vielä kaukana. Liian täyteen ammuttu ja jotenkin hieman sotkuinen. Kuvaa yhtä lailla aikaa kuin filosofejakin. Tulisipa vielä kolmas kirja näitä.

Tomi Bergström: Mieletön häiriö

Psykiatrian ja psykiatrisen diagnostiikan havainnollista ja pätevää kritiikkiä. Bergströmin mukaan mielenterveysongelmissa on kyse elämän ongelmista, ei mistään mystisistä mielenterveysongelmista. Hänen mukaansa koko mielenterveysongelmista puhumisesta pitäisi luopua ja siirtyä avoimen dialogin malliin, jossa monenkeskisellä elämän ongelmista keskustelemisella olisi pääpaino ja lääkkeitä määrättäisiin paljon vähemmän. Hieman puiseva tieteellisyytensä takia, mutta sisällöltään tärkeä kirja.

Ulla Tuomainen: Eläimellistä parinvalintaa

Vertaisarvioitu kirja käsittelee eläinten parinvalintaa ja perhe-elämää monipuolisesti, mutta hieman tilkkutäkkimäisesti niin, että evolutiiviset kehityskulut siihen miten moinen pariutumistapojen moninaisuus on syntynyt jäävät pimentoon. Eläinten parinvalinta on tylyä tai joskus jotakin muutakin tähdäten kuitenkin aina maksimaalisen hyvän perimän siirtämiseen mahdollisimman runsaaseen jälkikasvuun. Kyse seksuaalivallinnassa on siis ns. geenin itsekkyydestä. Ankaraa kilpailua on joka tasolla.

David Foster Wallace: Tennisesseet

Esseekokoelma joka käsittelee yksinomaan tennistä. Ensimmäinen essee on Wallacen omasta junioritennisajasta, loput enemmän penkkiurheilua. Älykäs ja loistavasti kirjoitettu, mutta tennis aiheena ei minulle täysin kanna, vaikka olen itsekin mätkinyt teininä palloa harrastemielessä Suonenjoella ja katsonut televisiosta. Tykkäsin tästä enemmän kuin Hauskaa mutta ei koskaan enää -esseekokoelmasta ehkä siksi että tämä oli jotenkin viileämpi ja Hauskaa mutta ei koskaan enään esseet käsittelivät mm. vastenmielistä luksusristeilyä ja jotakin pornotapahtumaa. Parasta antia tennisesseissä oli rikas kuvaus Usan avoimista, jossa koko miliöö on tarkastelun alla.

Juha Himanka: Filosofia ja tämä elämä

Tätä paksua anekdooteista koostuvaa jaarittelua on vaikea nähdä filosofisena teoksena, vaikka sellainen se ilman muuta pyrkii olemaan. Enemmän se on filosofian hypistelyä. Pitkät pätkät uhrataan tieteenhistorialla ryyditettyyn suhteellisuusteorian käsittelyyn ja kritiikkiin. Mukana on myös paljon kädenlämpöistä huttua oppimisesta ja opettamisesta. Ja Husserl nostetaan aina välillä esiin. Jos fenomenologia on tällaista, en ole kiinnostunut siitä.

Francis Fukuyama: Identiteetti

Historia ei loppunut, mutta siinäkin kirjassa oli paljon mielenkiintoista. Tämä Fukuyaman uusin käsittelee Platonin thymosta, tunnustuksen politiikkaa, identiteettiä ja sisäisyyden juurtumista (filosofian) historiassa. Alkupuoli on filosofista ja osin yhteiskuntateoreettista. Fukuyama käyttää filosofiaa valaisemaan aidosti nykyhetken asetelemia. Loppupuoli irtoaa hieman tuosta taustasta ja on enemmän maailman viime aikojen tapahtumien yleistä erittelyä. Fukuyaman ratkaisu ei ole hylätä identiteettien merkitystä, se olisi mahdotonta, vaan koettaa löytää ihmisiä yhdistäviä identiteettejä.

Anu Kantola & työryhmä: Kahdeksan kuplan Suomi

Sosiologinen artikkelikokoelma kuvaa perinteisesti lähinnä työn, talouden ja äänestyskäyttäytymisen kautta kahdeksaa eri kuplaa rikkaista johtajista tukien varassa sinnitteleviin. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jossa on haasteltu ihmisiä eri ryhmistä ja näin muodostuu kahdeksan eri kuplan omakuva tai syvä tarina. Kovan työnteon varaan rakentuva identiteetti yhdistää montaa kuplaa. Nämä kahdeksan kuplaa eivät ole tarkoitettu kattavan koko Suomen väestöä, vaan ne on valikoitu sitä edustamaan. Kirjan ja sen kuplat olisi voinut rakentaa toisellakin tavalla, vähemmän sosioekonomiseen asemaan keskittyen, mutta hyvää sosiologiaa joka tapauksessa.

Pirjo Koskinen & Petri Nummi: Lisääntymisen vimma

Populaarimpi kuin Eläimellistä parinvalintaa, joka on myös ilmestynyt äskettäin. Ja siinä missä Eläimellistä parinvalintaa käsittelee monipuolisesti eri lajeja, Lisääntymisen vimma keskittyy pitkälti ihmiseen. Samojakin juttujakin on: seksuaalivalintaa, geenien leviämistä, spermakilpailua ja sukupuolten välistä kilpailua eri tavoilla. Myös homoseksuaalisuudelle on uhrattu muutama sivu. Ihan ok kirja, mutta itselleni ei niin mielenkiintoinen kuin väkisinkin vertailukohdaksi tarjoutuva Eläimellistä parinvalintaa.

Virpi Alanen: Mahdollisia rakkauslauseita

Aforismikokoelma rakkaudesta ja luonnosta, luontokuvin, luontovertauksin, luontohavainnoin, luontorakkaudella. Itse asiassa rakkaus on tässä kokoelmassa rakkautta maailmaan ja ennen kaikkea luontoon enemmän kuin toiseen ihmiseen, vaikka jälkimmäisenkaltaisiakin aforismeja on. Edustaa lyyristä aforismia puhtaassa muodossa. Hyvin kirjoitettu kirja.

Mikko Kuustonen: Omaelämäkerta

Kuustonen oli minulle lukioaikana tärkeä hahmo, ja olen pitänyt hänestä myöhemminkin. Hänen tarinansa on niin tuttu ja monesti kerrottu, ettei tämä omaelämäkerta paljoa antanut. Kuustonen pohtii omaa elämäänsä ja on itseironinen eikä peittele huonoja puoliaan, mutta muista hän ei sano mitään negatiivista. Kirja rasittuu tällaisistä lauseista kuin "arvostan suunnattomasti näitä tilaisuuksia tehdä yhteistyötä näiden upeiden ihmisten kanssa" ja "olen äärimmäisen kiitollinen niistä lukuisista kohtaamisista...."

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Romaani koostuu fragmenteista, joista osa on Viikilän elter egon Jan Holmin kuvitteellisesta kirjasta Taivaallinen vastaanotto, osa Holmin tai muiden puhujien ajatuksia ja osa vielä jotakin muuta. Juonta romaanissa ei ole, mutta sen keskiössä ovat Jan Holmin sairaalakokemukset avosydänleikkauksen ympäriltä. Paljon juttua kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, ja suunnilleen kaikki tapahtuu Helsingissä. Romaania voi lukea myös fragmenttikokoelmana. Ja ne fragmentit ovat tuoreita ja kiinnostavia. Erikoiskirjallisuutta, mutta ei ollenkaan vaikealukuista.

Elizabeth Strout: Voi William!

Strout palaa romaanissa kirjailija Lucy Bartoniin, joka kohtalon oikusta auttaa entistä aviomiestään tämän sukulaisten etsimiseen liittyvässä projektissa. Kirja laajenee avioliittokuvaukseksi. Olen aina pitänyt sellaisia tylsinä, mutta Strout ei ole koskaan tylsä. Taas vanhoja ihmisiä, taas erityislaatuista kerrontaa, taas psykologista tarkkuutta ja lämpöä. Strout on erinomainen kirjailija.

Joel Haahtela: Elena

Mies näkee pienoisromaanissa nuoren naisen ja etsiytyy näkemään tätä yhä uudestaan. Kerronnaltaan hieman pidättyvää, ehkä jopa varovaista tai sitten vain vähäeleistä. Lopussa tulee yllätyksiä. En juurikaan tykännyt.

Maggie Nelson: Sinelmiä

Luin minäkin tämän. Ja hienohan se oli. Fragmentaarista esseistiikkaa, jonka keskuksena on intohimo siniseen väriin. Siitä se risteilee eri suuntiin niin kuin esseistiikka usein tekee. Henkilökohtaista, viittauksia filosofiaa, kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen, lisää henkilökohtaista. Elegantti, sopivasti keveä ja ei liian pitkä.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Murakamia voi pitää viihdekirjailijana, mutta silloin jää huomaamatta herkkyys, jolla hän tarinoitaan kertoo. Eikä viihdekirjallisuutta sitä paitsi pidä aliarvioida. Tässä surrealistisia ja fantasia-aineksia sisältävässä kirjassa seurataan kahta kertomuslinjaa, mulkvist-isänsä luota karannutta 15-vuotiasta poikaa ja kissojen kieltä osaavaa yksinkertaista ja lukutaidotonta vanhaa miestä. Kyllä tämä lukea kannatti.

Maggie Nelson: Argonautit

Esseekirjallisuutta Nelsonin omasta raskauden ajasta ja hänen muunsukupuolisen kumppaninsa testosteronihoidoista ja muusta sellaisesta. Queer- kirja ja kirja queer-naisesta akateemisen maailman ja henkilökohtaisen elämän ristetyksissä. Aika puuroista tekstiä, jäsentelyä olisi kaivannut enemmän; nyt kaikki oli ladottu yhteen pötköön ilman väliotsikoita.

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli

Alussa sosiologiaa opiskelleelle läpituttua juttua siitä, kuinka Suomi on nationalisten ajatusten ylhäältä päin synnyttämä. Sitten mennään enemmän suomen kieleen ja kielitieteeseen ja siihen, kuinka kieli muovaa asioiden hahmottamista ja ajattelua, vaikka kielifilosofoimaan Saarikivi ei ryhdykään. Saarikivi kertoilee myös jonkin verran omasta elämästään, mikä on melkeinpä kirjan kiinnostavinta antia. Lopussa suuressa roolissa on myös huoli suomen kielen tulevaisuudesta.

Georges Bataille: Isovarvas

Suomennosvalikoima sekalaisia kirjoituksia Bataillelta. En jaksa olla oikein kiinnostunut. Hänen henkilökohtainen mytologiansa ei vastaa omaani eikä muutenkaan enää kiehdo. Bataillella on kyllä filosofisesti kuranttiakin kamaa, kuten parhaiten joistakin Noidan oppipojan artikkeleista ja Elisa Heinämäen väitöskirjasta Tyhjä taivas voi lukea.

Ester Nuori Leppä: Maanantai ja mustat hitit

Ensimmäisellä lukukerralla pitkälti tajuttavia runoja, jotka kuitenkin antavat myös useammalla lukukerralla. Tietty traagisuus ja elämänläheisyys kantaa runoja. Kun päälle laitetaan vielä se, että Essi on maaginen esiintyjä, voidaan turvallisesti todeta, että tässä on runouden tulevaisuus, ainakin yksi niistä.

Terhi Forssen: Sinä olet ääni minä olen hiljaa

Tasapainoinen runouutuus, jossa sanat ovat tarkasti paikallaan silloinkin, kun ne levittäytyvät koko sivulle. Kirjassa liikutaan Suomessa ja Broadwayllä.

Rachel Cusk: Ääriviivat

Romaani jossa kirjalija lähtee pitämään kirjoittajakoulutusta Ateenaan. Cusk ei kerro kertojasta paljonkaan, vaan pääosan saavat tämän kohtaamien ihmisten tarinat, ääriviivat. Psykologinen romaani, mutta tylsä ja vähäverinen.

Tarmo Kunnas: Nietzsche ajattelijana

Kirjan mittainen katsaus Nietzschen ajatteluun, sen kausiin ja vivahteihin. Hieman puiseva ja täyteen ahdettu, mutta keskittyy historialliseen Nietzscheen, eikä kehittele omaa filosofiaa tämän pohjalta. Siinä mielessä esimerkiksi Deleuzen teosta Nietzsche ja filosofia sopivampi, mikäli haluaa tietää mitä itse Nietzsche sanoi ja tarkoitti.

Mari Laaksonen: Degne

Runokokoelma konejumalattaresta, ”merkityksien syntymisen prosessista”, joka on metaforien saavuttamattomissa. Kirjassa on yhdistetty mytologiaa, neurotiedettä ja uskontoa. Filosofisia kysymyksiä nousee myös. Kirjoittajalla on ainakin runokieli hallussa, mikä antaa jo, vaikkei jaksaisi seurata kaikkea mitä teokseen liittyy. 

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Taidokasta runoutta, tarkkaa havinnointia, säkeiden vyörytystä rekisterissä, joka on korkea ja ylistävä. En kuitenkaan kovin paljon jaksanut.

Julian Baggini: Ajatteleva maailma

Alaotsikkona Filosofian maailmanhistoria. Enemmän kuin filosofian historiaa, kirja on katsaus filosofiaan eri puolilla maailmaa käsittäen toki paljon myös filosofian historiaa. Baggini paneutuu etenkin Aasian ja muslimimaiden ajatteluun ja toisaalta vertaa niitä länsimaiseen traditioon. Kungfutselaisuus, taolaisuus ja buddhalaisuus, joita on pitkään pidetty vain uskontoina tai oppeina, ovat keskiössä tai taustalla Aasialaisen filosofian kohdalla. Käsiteltävinä aiheina ovat esimerkiksi minuus, hyve-etiikka, harmonia ja individualismi, sanomaton jne. Hyvä kirja ehdottomasti, suosittelen!

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona

Kelpo novellikokoelma Murakamilta.

Kai Nieminen: Elämän vuoteessa

Runokirja muun muassa minän suhteesta sinään. Ei ihan parhaita Kai Niemisiä.

Herbert Marcuse: Eros & sivilisaatio

Nyt 70 vuoden jälkeen suomennettu nykyklassikko Frankfurtin koulun filosofilta. Edustaa puhtaimmillaan freudomarxilaisuutta - kaikki Frankfurtin koulun tekstit eivät yhtä vahvasti sellaista ole. Mielihyväperiaatteen ja todellisuuden yhdistävä todellisuusperiaate on herruuden vallitessa suoritusperiaate ja elämä herruuden alla vaatii lisätorjuntaa, jota ilman onni voisi olla mahdollisempaa. Suoraan sanottuna aika hankalalukuinen ja osin jotenkin vanhentuneen oloinenkin. Opiskeluaikana olisin pitänyt enemmän.

Reetta Pekkanen: Pieniä kovia nuppuja

Tämä Pekkasen esikoisteos on selväsanaisempi kuin toinen, Kärhi, mutta jostain syystä pidin Kärhistä enemmän. Runouden arvonimen lunastavaa toki tämäkin. Kirjassa ei ole yhtä aihetta, jonka voisi nimetä, vaan monenlaista. Tyylillisesti kuitenkin yhtenäinen.

Vuonna 2021 luetut kirjat:

Tua Forsström: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen

Parinkymmenen vuoden takaista proosarunoutta josta pidin. Selväsanaista ja ei ajattelua, mutta runot menevät syvälle; lunta pyryää ja levottomuus ja levollisuus olivat molemmat läsnä. Runoja teki mieli lukea aina uudestaan. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto.

Kaspar Colling Nielsen: Euroopan kevät

Houellebecq-vaikutteisen vaikutteinen romaani rikkaiden modernissa ja luonnonläheisestä utopiayhteisöstä tulevaisuuden Tanskassa. Luokituksena scifi, mutta ei varsinaista scifiä kuitenkaan. Päähenkilöinä taidegalleristi Stig ja hänen huippututkimusta tekevä vaimonsa, syömishäiriöinen tyttärensä ja tietoisuuden saava lemmikkikoira sekä Stigin gallerian seksinhuuruinen luottotaiteilija. Ei yhtä älykästä ja jäntevää kuin Houellebecq, mutta hyvä lukuromaani.

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24

Ei läheskään niin hyvä kuin Euroopan kevät. Parasta tässä oli idea, joka käy ilmi jo nimestä. Taas biologisesti kuolemattomia ihmisiä ja koiria ja tarinoita tarinan sisällä, jotka tuntuivat täytteeltä eivätkä oikein toimineet.

Georges Bataille: Sisäinen kokemus

Pääosin puolikaunokirjallista, mystistä häröilyä. Ei lainkaan sellaista filosofiaa kuin suurin osa Noidan oppipojan teksteistä.

Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle

Selväsanaista ja yksinkertaista, ei kovin kiinnostavaa runoutta vuodelta 2007.

Sini Silveri: Titaanidisko

Toisinaan kekseliäistä puhekieltä ja kirjakieltä yhdistävää uutta ulkoilmarunoutta, kuin jokin yleinen festari menossa koko ajan. Ei kuitenkaan ihan minun makuuni.

Torsti Lehtinen: Matissen kappeli

Aforismeja ja joitakin runoja. Vaikuttaa koosteelta jossa osa aforismeista on julkaistu ennenkin. Ei uponnut oikein minuun, vaikka mukana oli myös joitain varsin hyviä afoja ja jotkut runot olivat hauskoja.

Veijo Meri: Manilaköysi

Romaani sodasta köyden kanssa palaavasta miehestä. Sisältää paljon tarinaan kuulumattomia juttuja. Ainoa sodasta kertova romsku jonka olen lukenut. Surkeaa ja vanhentunutta huumoria. Supertylsä kirja.

Plutarkhos: Mielen tyyneydestä

Suomennosvalikoima kreikkalaiselta filosofilta. Teksteissä on ns. self helpin piirteitä, mutta ne eroavat nykyisistä self help -kirjoista siinä, ettei niissä vedota mindfulnessiin tms, vaan järkeen. Huomionarvoisinta on kuitenkin se, miten Plutarhoksen tekstit osuvat aivan yhtä hyvin nykyaikaan kuin antiikin aikaan. Ihminen ei ole muuttunut yhtään.

A.W. Yrjänä: Grammata

Runokirja, jossa on mytologiaa, historiaa, filosofiaakin, kaikki tuttuun yrjänäläiseen tapaan. Paljon nimiä. Ei huono kirja ollenkaan, vaikka en olekaan enää ollut niin innostunut Yrjänän maailmasta. Muutamia hyviä pointteja jäi vähintäänkin käteen. Parempi kuin monet ajanmukaisemmat runokirjat.

Tommi Liimatta: Rollo

Olin nuorena kova Nollapiste-fani, mutta minulle tuli jossain vaiheessa vastareaktio. Nyt kun minulla on tarpeeksi etäisyyttä Liimattaan, voin lukea kirjoja joissa hän yhä tekee myyttiä itsestään. Aluksi ei tuntunut hyvältä, mutta tämä muistelmakirja on lopulta varsin kiinnostava ja aktiivisen nuoruuden päiväkirjoittamisen takia tarkka dokumentaatio Nollapisteen Rovaniemestä ja Liimatan nuoruudesta. Liimatta oli todella ahkera puuhaamaan kaikkea ja poikien välinen ystävyys on mielenkiintoinen aihe. Lopulta oma fanituksemme oli kuitenkin suurempaa kuin Nollapisteen musa, jolle annoimme kuulijana merkityksen.

Laotse: Tao Te Ching – kirja Taon toeteutumisesta

Idänviisaita sanoja taolaisuuden perusopuksessa. Loppukirja jota en lukenut käsittelee tekstin eri versioita ja kääntämisen ongelmia.

Irja Askola: Jos olet, ole nyt

Huonoa mutta sympaattista runoutta Helsingin ex-piispalta ajalta ennen kuin hän oli piispa.

Mestari Eckhart: Sielun syvyys

Luin tämän keskiaikaisen mystikkofilosofin opetuspuheita ja saarnoja sisältävän kirjan hiljakseen kahden vuoden aikana. Vaativaa kristinuskoa mestarilta, jolla ei ollut pienintäkään epäilystä Jumalan olemassaolosta. Saarnoja joissa uskovan katsotaan olevan yhtä Jumalan kanssa ja saarnoja joissa Jumalasta ei voi sanoa että hän on hyvä, koska hyvyys on niin tiukasti ihmiseen sidottu käsite. Negatiivista teologiaa siis. Kehoitusta pysytellä kokonaan luojassa eikä ollenkaan luoduissa. Paljon mystisiä saarnoja jotka menivät nyky-Suomessa asuvalta lukijalta täysin ohi. Paikoin villiä Raamatun tulkintaa. Vähän työläskin luettava, mutta ilmanmuuta kiinnostava. En silti saanut siitä niin paljon kuin toisesta suomennetusta Eckhartista Jumalallisen lohdutuksen kirjasta.

Touko Kauppinen: Häikäisevät

Hyvällä, tunnustelevalla ja vaivattoman oloisella kielellä kirjoitettu esikoisromaani, jossa ei tapahdu mitään kummoista, vaikka tapahtumisen tuntua onkin. Se on aluksi viehättävääkin, mutta jättää kokonaisuudesta hahmottoman vaikutelman.

Pauli Tapio: Tyhjä, suuri ja öinen

Tapion toinen runokirja kertoo runon keinoin ihmisestä ja hänen ajastaan, myös nykyajasta. Se sisältää kuusi yhteen pötköön kirjoitettua osaa. Ensimmäisestä tulee vähän mieleen Eeva-Liisa Mannerin runoelma Kambri Tämä matka -teoksesta, jossa siinäkin käsitelleen alkua, ihmisen alkutaivalta.

Elsa Tölli: Fun Primavera

Lavarunoilijan punk-henkinen iso vihko täynnä käsin ja koneella kirjoitettuja runoja ja piirroksia. Ei huonoja runoja missään tapauksessa vaikken olekaan kohderyhmää. Hyvin on saatu spoken wordin henki siirtymään paperille. Tämmöistä ei pysty kirjoittamaan kuin nuorena.

Olli-Pekka Tennilä: Lemmonommel

Tennilän edellisen runokokoelman, Onton harmaan tasa-arvoisesti aseteltujen, fenomenologisten fragmenttien läpi kuulsi jotakin. Lemmonommel, sekin samalla tavalla fenomenologisesti tehty, on pidempien fragmenttien suuntaan kehittyvää ajattelua, mutta toisaalta myös aiempaa enemmän kaunokirjallista revittelyä. Mestariteoksia molemmat.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Nainen makaa sairaalassa ja hänen äitinsä, jota hän ei ole paljon aikuisena nähnyt, tulee katsomaan häntä ja istuu monta vuorokautta sängyn vieressä. Juoruilua yhteisistä tutuista, lapsuuteen pomppivia tarinoita, lääkäri joka on niin hyvä että tytär alkaa rakastaa häntä. Stroutin tyylistä kertoilua jossa leppoisien jaksojen keskellä tulee esiin kipeitä asioita. Myötätuntoa hahmoja kohtaan enemmän kuin Olive Kitteridgessä. Aika ohut kirja. Tykkään Stroutista.

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Stroutin kirjoissa juoruillaan paljon! Tämä on novellikokoelma, jonka novellit nivoutuvat pienen kaupungin ihmisten sekä sieltä lähtöisin olevan äärimmäisen köyhistä oloista kirjailijaksi tulleen Lucy Bartonin ympärille. Kaikki on mahdolista, myös kaikkein kauheimmat asiat. Silti mukana on myös lämpöä, mutta ei halpaa lämpöä. Stroutin kirjat ovat ystävyyttä.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Romaani nuorista japanilaisista ihmisistä. Mielenterveysongelmaisesta Naokosta jota tarinan päähenkilöpoika rakastaa ja elinvoimaisesta Midorista jota hän myös alkaa rakastaa. Ainakin kaksi itsemurhaa, mutta Murakamin otteella ei kuitenkaan synkkä kirja. Romanttinen romaani. Ei yliluonnollisia tai surrealistisia elementtejä. Pidän Murakamista sitä enemmän mitä vähemmän sellaisia on. Hyvä kirja.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Lapsuuden rakkaus ei jätä miestä rauhaan, vaikka tällä on onnellinen avioliitto, kiinnostava työ ja kaksi lasta. Toimii.

Elizabeth Strout: Olive, taas

Olive Kitteridgen "jatko-osa", jossa Olive elää vanhuuttaan. Tuttuun stroutilaiseen tyyliin erillisistä kertomuksista koostuva romaani käsittelee kuitenkin enimmäkseen muita saman pikkukaupungin ihmisiä, pääasiassa vanhoja. Strout on henkilöidensä ja heidän ajatusten kuvauksessa rehellinen ja kaunistelematon. Hän on kriisien ja järkyttävien tapahtumien kirjailija. Ei mikään kauhean vetävä kirja, mutta antoi suht paljon.

Eeva Rohas: Syvä pää

Romaanin keskeisinä hahmoina reborn-nukkea vauvana hoitava nainen ja kilpauimarityttö sekä hänen eläinlääkäri-isänsä. Heidän tarinansa kietoutuvat loppua kohti yhteen. Kun tietää että Rohas on kirjoittanut Girardista väikkärin, mimesiksen teemat etenkin uintikuvioissa ovat ilmeisiä. Taitavasti tehty romaani. Ja aika ahdistava.

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Tarina köyhästä maaseudun pojasta, jolle ei annettu nimeä vaan jota kutsuttiin vain pojaksi. Hän etenee osin hyvin kyseenalaisin keinoin lopulta yksityisyrittäjäksi, koska haluaa vimmatusti pimeydestä valoon. Kirja ei ole kovin mukavaa luettavaa, mutta antaa kaunistelemattoman kuvan Intiasta orientalismin takaa ja lisää tietoa ja ymmärrystä maailmasta. Intian ruumiinavaus.

Risto Oikarinen: Piispa

Kirkkoa tuulettava romaani naispuoleisesta piispasta, joka ei usko Jumalaan, mutta koettaa pitää seurakuntalaiset uskossa. Piispa muistelee omaa elämäänsä, uraa sekä kuraa, jota on saanut vanhoillisilta osakseen. Kyse ei ole mistään nynnystä, vaan itsetietoisesta naisesta. Muuten en olisi ehkä jaksanut lukea, mutta kirkolliset aiheet kiinnostavat.

Tuukka Pietarinen: Lukematon

Uusi runokirja joka ei napannut. Vaikutti käsitetaiteen tapaiselta, johon en jaksanut nyt ottaantua.

Walter Tevis: Musta kuningatar

Romaani josta on tehty saman niminen Netflix-sarja. Orpotytöstä sukeutuu shakin supertähti, jolla on päihdeongelmia. Shakin maailma on kiinnostava ja pelejä käydään vähän enemmän läpi kuin sarjassa. Beth Harmon on myös hyvin kiinnostava hahmo. Romaani on pitkälti samanlainen kuin sarja, mutta loppuosassa on eroavaisuuksiakin. Hyvä kirja, mutta sarja on vielä paljon parempi. Tapahtuu 50-60 -luvulla.

Suvi Valli: Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja

Esseekokoelma joka on hyvin kaunokirjallinen, jopa lyyrinen, lähtee erilaisista ruumiin asennoista, kuten kyykystä, pyllistyksestä ja hartioista korvissa, mutta risteilee niistä moneen suuntaan. Uudenlaista ja laadukasta esseistiikkaa tukevan kirjan paksuisesti.

Tero Tähtinen: Lohikäärmeen päivät

Esseistinen päiväkirja Shanghaista, jossa Tähtinen asui puoli vuotta. Aika pitkälle rakentunut teen juonnin ympärille, mutta kyllä siinä myös sekä kiinalaista kirjallisuutta ja viisautta että nyky-Kiinan meininkiä käsitellään, joskin viimeksi mainittu jää melko ohuelle. Tällaisia matkakirjoja on kiva lukea.

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

Tokiossa tapahtuva yhden yön romaani, jossa pääosissa ovat yökahvila, siskospari joista toinen vain nukkuu, yökahvilassa valvovaa siskoa lähestyvä jätkä ja tuntihotelli jossa tapahtuu pahoinpitely. En ole ennen lukenut Murakamia, mutta tämähän oli vetävä ja tenhovoimainen.

Karoliina Maanmieli, Tapio Gauffin ja Nisse Suutarinen: Skitsofrenia (yliviivattu) – onko diagnoosi totta?

Nykypsykiatrian ja neuroleptien kritiikki, joka sisältää monenlaisia aineksia potilaiden tai entisten potilaiden kirjoittamista omakohtaisista tapauskertomuksista antipsykiatriseen näkemykseen psykiatrian nykytilasta. Sisältää myös konkreettisia parannusehdotuksia, joita pohjustetaan tutkimustiedolla. Tärkeä kirja.

Jaana Seppänen: Outokuoriaiset

Paksu esseekokoelma mitä moninaisemmista aiheista, kuten Cicciolinasta, Putinista ja Venäjästä ja Celinestä. Jaana Seppäsellä on laaja kirjallinen ja muunkinlainen sivistys, mutta esseiden tyyli on kohkaava ja monisanaisen runsas, kun itse pidän enemmän Pauliina Haasjoen tai Suvi Vallin tyylisistä viileistä esseisteistä. Seppäsen Iltapäivä oli elegantimpi esseekokoelma kuin tämä, ja toimi kokonaisuutenakin paremmin.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Seikkailukertomus määrätyn lampaan etsinnästä Japanissa. Ei kuitenkaan mitään Bond-tyyppistä toimintaa. Sisältää yliluonnollisia elementtejä. Tyhjänpäiväinen.

Virpi Pöyhönen: Noidankehästä pois

Vahvasti käytännölliseen tutkimukseen perustuva kirja koulukiusaamisesta ja siitä, kuinka sitä voitaisiin vähentää. Tieteellinen ote tuo mukaan oman kuivuutensa, mutta toisaalta se myös vakuuttaa. Yksi lähtöajatus on, että kiusaamissuhde on aina valta- ja alistussuhde. Tärkeä kirja etenkin koulukiusaamisen kanssa työskenteleville.

Friedrich Nietzsche: Antikristus

Nietzschen filosofinen pamfletti kristinuskoa vastaan. Nietzschen eduksi nykyateisteihin verrattuna on sanottava, että hän ei yritä todistaa Jumalaa olemattomaksi, vaan käy kristinuskon kimppuun kokonaisuutena. Välillä tuntuu, että Nietzsche tajuaa mistä kristinuskossa on kysymys, mutta valitsee väärän puolen, välillä että hän luo olkiokkomaisen irvikuvan kristinuskosta. Joka tapauksessa aikamoista rätkimistä verrattuna Nietzschen pääteoksiin (Moraalin alkuperästä, Hyvän ja pahan tuolla puolen, Iloinen tiede), vaikka samanlainen mentaliteetti niissäkin on, vain kypsemmässä muodossa. Epävakuuttava kirja.

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Esseekokoelma, jossa Krohn käsittelee lapsuuttaan, puberteettiaan ja nuoruuttaan, mutta siirtyy sitten omimpiin aiheisiinsa, kuten tietoisuuteen, kirjoittamiseen ja eettisiin kysymyksiin. Myös parapsykologiaa käsitellään. Paljon kaikenlaista. Ei mikään erikoinen, mutta jollain tavoin kyllä sympatiseeraan Krohnia.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Esseekokoelma muun muassa väkivaltaisesta seksistä ja seksuaalisesta väkivallasta, Dubaista ja taidemuseoista. Varmasti hyvää esseistiikkaa asiaankuuluvine pohdiskeluineen ja kirjoittajan sivistyksestä kertovine viittauksineen, sekä muodoltaankin sellaista kuin esseistiikan nykyään pitää olla. En kuitenkaan erityisesti innostunut.

Kristiina Brunila & co (toim.): Terapeuttinen valta

Yhteiskunnallisia ongelmia ratkotaan psykologin vastaanotolla yksilöllistämällä ne yksilön ongelmiksi. Muun muassa tästä on kyse. Kirja on laaja artikkelikokoelma, jonka puitteissa terapeuttista valtaa käsitellään psy-tieteiden leviämisenä yhteiskunnan eri osa-alueille. Terapeuttinen valta käsitetään kirjassa laajasti niin, että sellaisena nähdään esimerkiksi yrittäjyyshenkisyysvalmennus, kristallipuolueen meininki ja vankilassa tapahtuva vankien sisäinen kasvattaminen. Punaisena lankana on se kuinka yksilöitä muokataan ja he muokkaavat itseään tähän yhteiskuntaan ja systeemiin sopivimmiksi. Etenkin loppua kohti lisääntyvästä kuivuudestaan huolimatta tärkeä kirja, sillä se tuo yhteiskunnallisen näkökulman helposti annettuna otettuun yksilöön ja hänen muutokseen keskittyvään terapeuttiseen diskurssiin.

Anna Kontula: Pikkuporvarit

Kirja käsittelee pikkuporvariuden ilmiötä historiasta vauhtia ottaen. Jossain sinänsä positiivisessa arviossa sanottiin Kontulan rakentavan olkiukon. Hämäräksi jää kenestä tai mistä se on olkiukko. Pikkuporvariuteen liitetyistä piirteistä monet varmasti ovat olemassa nykymaailmassakin, mutta onko juuri pikkuporvarius se käsite joka avaa ilmiökenttää parhaiten? Vähän kirjasta jää suuhun vanha klangi ja hieman epäilyttää onko pikkuporvarien luokkaa sellaisena kuin kirja sen kuvaa olemassakaan.

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala?

Piispan ja tähtitieteilijän puisevaa dialogia uskosta ja tiedosta, uskonnosta ja tieteestä. Molemmilta kymmenen kirjettä, joista ei jaarittelua puutu. Jotakin kiinnostavaa tuli kuitenkin ilmi, muun muassa Pihkalan kirjoituksissa luonnonoikeudesta kristillisestä näkökulmasta.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Stroutin esikoisromaani 16-vuotiaasta Amysta ja hänen yksinhuoltajaäidistään. Amyllä on suhde matematiikan opettajansa kanssa ja hänen äitinsä on rakastunut konttorissa pomoonsa, ja tyttärelläja äidillä on keskenään vaikeaa. Amy kuvataan yhtenään polttamassa tupakkaa ruokatunnilla metsikössä kaverinsa kanssa, mikä sopii hyvin välinäytöksiksi muutenkin ankeahkoon yleistunnelmaan. Stroutin kerrontatyyli ei ole sama ainutlaatuinen kuin kaikissa myöhemmissä romaaneissa, mutta romaani kyllä lunastaa aiheensa.

Serafim Seppälä: Antiikista Bysanttiin

Kirja koostuu 12 luvusta, jotka käsittelevät kulttuurihistoriaa antiikissa, juutalaisuudessa ja bysantissa sekä varhaisessa kristinuskossa bysantin ulkopuolella. Lukujen aiheet ovat tällaisia kuin suhde eläimiin, ystävyys, unet ja kuolema. Vähän tylsä kirja, mutta paneutuneesti tehty ja lisäsi ymmärrystä ja tietoa asioista.

Karin Johannisson: Melankolian huoneet

Kaunokirjallisuutta lähestyvä melankolian kulttuurihistoria. Käsittelyssä eri aikakausille tyypilliset melankolian muodot, kuten acedia, väsymys ja hermostuneisuus. Monilla niillä on aluksi ollut korkea status ennen kuin ne ovat alkaneet koskea eliitin sijasta koko väestöä. Myös tämä kirja keskittyy pitkälti eliittiin, varmaankin koska siitä on eniten aineistoa. Välillä kirja on liiankin täyteen ahdettua kuvausta ja esimerkkiä aikakauden oireista. Taustalla toki välillä esiinotettukin kysymys siitä, missä määrin melankolia ja sen ydin muuttuu eri aikoina, missä määrin se nähdään (nykyään diagnoisoidaan) eri tavoin. Ilmaan jää kysymys voiko erilaiset kärsimykset, joista on puhe, sisällyttää melankolian käsitteen alle.

Marja-Leena Tuurna: Eeva-Liisa Manner, matka yli vaihtelevien äärten

Mannerin elämäkerta tai henkilökuva. 250 sivua, mutta olisi voinut olla mielellään kolme kertaa pitempi. Käy läpi kronologisesti ja vähän teemoittainkin Mannerin elämää. Espanjan vuosista ja esimerkiksi Fahrenheit 121:stä on tosi vähän. Myös mielisairaalajaksoista ja mökkielämästä olisi lukenut mielellään enemmän. Samoin olisi toivonut, että olisi sukellettu vielä syvemmälle Mannerin psyykeeseen. Mutta kyllä tuosta kuvan Mannerista saa hänkin, joka ei Mannerista tiedä. Ihan ok kirja, mutta sekä tämä että Helene Sinervon romaani Runoilijan talossa tuntuvat hyvin kalpeilta suhteessa Mannerin omaan tuotantoon.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Tsukuru on kuulunut aikoinaan viiden nuoren tiiviiseen ja harmooniseen porukkaan, mutta yht'äkkiä erotettu siitä syytä kertomatta. 16 vuotta myöhemmin hän alkaa ottaa selvää asiasta rakastamansa naisen ehdotuksesta. Taas hyvä lukuromaani Murakamilta. Hänellä näennäinen vaivattomuus kerronnassa yhdistyy otteessa pitäviin juoniin.

"Rakkaus on omituinen tuskan rakennelma, joka kasvaa sisäänpäin ja jota ei voi purkaa. Uusien rattaiden joukossa on vanhoja, ikiaikaisia, kuin alkeellisen lääkärin välineitä, jotka ovat kotoisin lapsuudesta, ja vieläkin kauempaa, kulttuurin lapsuudesta. Koko raskas ja hieno järjestelmä, uskontojen kujanjuoksu, filosofioiden mielettömyys, taiteiden kauniit neuroosit ovat rakkauden piilokirjoitusta, erimuotoisia sovelluksia, henkisen rakkauden, joka on sitkeästi etsinyt käyriään ja kadottanut aistien keveän ja vilkkaan ilon. Päästä se saa kummallisen keksintönsä, kateenkorvasta energiansa, varhaisvuosista ominaisvärinsä ja alati työntävän kaipuunsa. Jokin ääni, tuoksu, portaan narahdus, vanhojen tapettien malvanpuna, tai avautunut käsi, varjon liikahdus, isän kiivaan neron leimahdukset, äidin kasvot kuin suuri aistillinen kukka; ja kasvot lakastuivat ja menettivät sulonsa, mutta eivät mitään vaatimuksistaan: kaikki esteitä rakkaudelle, takaperoisia rattaita systeemiin, joka toimii epäkeskisesti hankkien menneisyydestä monimutkaisimmat ja hienoimmat kiertävät liikkeensä..."

Eeva-Liisa Manner: Kirjoitettu kivi

 Elokuussa Poesialta ilmestyi pieni esseekokoelmani Ei tästä maailmasta Poesiavihkona.

 "Joskus on lähdettävä ja oltava valmis

       ja sidottava paperinsa yhteen

vietäviksi ullakolle tilikirjojen joukkoon,

joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin

ja kuljettava läpi huoneiden muistamatta.

Puhutaan monista muutoksista,

mutta tämän ainoan haluaisin väistää

ja alkaa pitkän matkan menneisyyttä kohti,

hyödyttömiin päiviin,

jolloin suuret kukat paleltuvat pengermillä

ja kallis puunhakkaaja palkataan kantoa lohkomaan,

ja palata viileydestä autioihin taloihin,

jossa tavarat on koottu epätavallisiin paikkoihin,

mutta moni päivä ennallaan ja entisten kaltainen."

Paavo Haavikko: Tiet etäisyyksiin

(Eikö tässä sivutakin psykoanalyysiä. "Pitkän matkan kohti menneisyyttä", "Kallis puunhakkaaja palkataan kantoa lohkomaan" jne.)

Neljä aforismisarjaa

1.

Hirveää odottaa päivien kuluvan ja pelätä niiden päättymistä.

Järjestelmästä voi sanoa kaikenlaista, mutta sen mihin rahavirrat vievät voi päätellä lapsikin.

Yhteiskunta on toinen asia. Suomessa se on vakaa.

Poliittiset puolueet ajavat perkeleitten asiaa, mutta saa niitä silti äänestää.

Mieluummin näen niin sanotun poliittisen lakon kuin lakon jota ei sanota poliittiseksi. 

Suuri osa työstä on turhaa, mutta sitä ei voi poistaa ilman että koko järjestelmä romahtaa.

Järjestelmän romahtamisesta voi olla kahta mieltä. 

Molemmat vaativat miljoonia kuolonuhreja. 

En ole filosofinen anarkisti enkä minkään muunkaanlainen anarkisti.

2.

Jos elämää ei elä, jää kuoleminenkin puolitiehen. 

Ihminen ei ole aivan eläin. Sitä kaivelee että olisi ollut mahdollista. 

Se takertuu menneeseen ja liehuu salossa aatteiden mukana. 

Superheimojen sokkelot ovat tehneet sen mielen sokkeloiseksi. 

On vaikea sanoa, oliko kyseessä lankeemus. 

Varmasti aivoissa on käynyt vilske. Kai silläkin on jotain arvoa. 

Jeesus ja Buddha eivät olisi levinneet metsästäjä-keräilijäyhteisöissä. 

Sivilisaatio on kohtalomme.

3.

Eläimetkin ovat ihmisiä, sitähän tässä yritetään todistaa. 

Ja uskonhan minä sen. En epäile ollenkaan. 

Derrida oli sielultaan kasvissyöjä. 

Kotieläimet elivät sananmukaisesti kotona. 

Eniten olen kasvien puolella. Kyseessä on henkilökohtainen mieltymykseni. 

Entä kivet? Radikaali toiseus. 

Luomakunnan varjeleminen on puhdasta nepotismia.

4.

Olisinkin kone. Minulla ei olisi kokemuksia. Ne ovat pahimpia. 

Ne ovat parhaita. Ilman niitä ei olisi mitään. 

Ei kerrassaan mitään! En tietäisi maailman olevan olemassa. 

Millaista on olla lepakko? 

Jos asia ei vaikuta kokemukseen, sillä ei ole väliä.

"Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?"

Johannes 1:46

"Ja kun he lähestyivät Jerusalemia, tullen Beetfageen ja Betaniaan Öljymäelle, lähetti hän kaksi opetuslastaan, ja sanoi heille: "Menkää kylään, joka on edessänne, niin te kohta, kun sinne tulette, löydätte sidottuna varsan, jonka selässä ei yksikään ihminen vielä ole istunut; päästäkää se ja tuokaa tänne. Ja jos joku teille sanoo: 'Miksi te noin teette?', niin sanokaa: 'Herra tarvitsee sitä ja lähettää sen kohta tänne takaisin.'" Niin he menivät ja löysivät oven eteen ulos kujalle sidotun varsan ja päästivät sen. Ja muutamat niistä, jotka siellä seisoivat, sanoivat heille: "Mitä te teette, kun päästätte varsan?" Niin he sanoivat heille, niinkuin Jeesus oli käskenyt; ja he antoivat heidän mennä."

Markus 11: 1-6.

Herran kärsivä palvelija

"Kuka uskoo meidän sanomamme?
Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman?

Hän kasvoi Herran edessä
kuin vähäinen verso,
kuin vesa kuivasta maasta.
Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta,
jota olisimme ihaillen katselleet,
ei hahmoa johon olisimme mieltyneet.
Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma,
kipujen mies, sairauden tuttava,
josta kaikki käänsivät katseensa pois.
Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet.

Ja kuitenkin:
hän kantoi meidän kipumme,
otti taakakseen meidän sairautemme.
Omista teoistaan me uskoimme
hänen kärsivän rangaistusta,
luulimme Jumalan häntä
niistä lyövän ja kurittavan,
vaikka meidän rikkomuksemme
olivat hänet lävistäneet
ja meidän pahat tekomme
hänet ruhjoneet.
Hän kärsi rangaistuksen,
jotta meillä olisi rauha,
hänen haavojensa hinnalla
me olemme parantuneet.
Me harhailimme eksyneenä kuin lampaat,
jokainen kääntyi omalle tielleen.
Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan
hänen kannettavakseen.
Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen,
ei hän suutansa avannut.
Hänet vangittiin, tuomittiin ja vietiin pois
- kuka hänen kansastaan siitä välitti?
Hänet syöstiin pois elävien maasta,
hänet lyötiin hengiltä
kansansa rikkomusten tähden.
Hänet oli määrä haudata jumalattomien joukkoon.
Rikkaan haudassa hän sai leposijansa.
Koskaan hän ei ollut harjoittanut vääryyttä,
eikä petos ollut noussut hänen huulilleen.

Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin,
että hänet lävistettiin.
Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi,
hän saa nähdä sukunsa jatkuvan,
hän elää kauan,
ja Herran tahto täyttyy hänen kauttaan.
Ahdistuksensa jälkeen hän näkee valon,
ja Jumalan tunteminen ravitsee hänet.
Minun vanhurskas palvelijani
tekee vanhurskaiksi monet,
heidän pahat tekonsa hän kantaa.
Minä annan hänelle paikan suurten joukossa,
hän saa jakaa saalista mahtavien kanssa,
koska hän antoi itsensä kuolemalle alttiiksi
ja hänet luettiin rikollisten joukkoon.
Hän otti kantaakseen monien synnit,
hän pyysi pahantekijöilleen armoa."


Jesaja 53

Työpuheen taustalta löytyy lähes aina ajatus, jonka mukaan kaikki työ on osallista yleisestä työn ideasta tai olemuksesta, vaikka työt ovat täysin erilaisia ja niillä on erilainen merkitys tekijöilleen. Kutsumuksen seuraaminen hyvien työkaverien kanssa on eri asia kuin hyödytön ja epämieluisaksi koettu, huonopalkkainen raadanta, jossa seurana on vain työväline tai ylenkatsovia työkavereita. 

Kommentoin susikeskustelua kirjoittamalla, että "sudet ovat hyviä eläimiä". Hassu lause sinänsä, mutta se jotenkin miellytti minua. Vaikka eiväthän eläimet ole hyviä eivätkä pahoja. Kuitenkin jos ajatellaan, että Jumala on luonut ne ja todennut että kaikki mitä hän loi oli hyvää, sudetkin ovat hyviä eläimiä. Eivät moraalisessa mielessä tietenkään. Tässä ajattelutavassa tulee tietenkin vastaan se ongelma, että kuka ne sairaudet ja muut sitten loi vai ovatko nekin hyvää?

Ensimmäinen kaunokirjallinen teokseni Sydänkivi (2009) luettavissa täällä.

"Sillä äärimmäisempää nihilismiä kuin elämän jäännöksetön myöntäminen ei ole olemassa, koska paljas "elämä", kuten Nietzsche itse lukemattomia kertoja on tähdentänyt, ei ole muuta kuin kaiken tarkoituksen täydellinen puuttuminen."

Egon Friedell: Uuden ajan kulttuurihistoria

Poesialta on ilmestynyt aforismikokoelmani Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti. Se sisältää 292 aforismia. Kannen on tehnyt Tiina Lehikoinen ja taiton Marko Niemi.

"Jeesuksen vastustajat, ja suopeat epäröijätkin, halusivat yhä uudelleen "testata" häntä. Tämä on toistuva teema evankeliumeissa: "Jos kerran ole juutalainen, niin...", "jos kerran olet Jumalan poika, niin..." Tällainen testaaminen käytännössä aina tarkoitti Jeesuksen asettamista kaksoissidokseen (double bind). Se on valintatilanne, jossa ei voi voittaa, valitsipa kummin päin tahansa. Tämä on se mitä vanha kansa kutsui varikseksi tervatulla laiturilla."

Tuomas Nevanlinna teoksessa Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander: Uskon Sanat

"Jurgen Habermas on toisella mutta kuitenkin verrannollisella tavalla puhunut 'tekniikasta ja tieteestä ideologiana'. Habermas pyrkii osoittamaan, että tekniikan ja tieteen ei tarvitse olla ideologiaa, mutta ne voivat helposti muuttua ideologiaksi ja että omana aikanamme ne todella ovat muuttuneet sellaiseksi."

"Tästä harhasta tai kompleksista taas seuraa se, että näyttää kuin ei olisi eikä voisi olla muuta kuin se, mitä periaatteessa voidaan säädellä ja hallita luonnontieteellisesti, teknisesti ja rationaalisesti. Tämä negatiivinen harha peittää negatiivisuudessaan näkyvistä kaikki muut ehkä mahdolliset kokemuspiirit ja alkaa hallita koko yhteiskuntaa."

Bernhart Welte: Olemattomuuden valo

En ole ainoa josta tuntuu, ettei hyödyttömiä paikkoja ei enää ole, että kaikki irtain on viety pois, että kaupungeistamme on tullut hengettömiä. Nurmikoiden leikkaaminen lyhyiksi kuvaa koko sitä stilisointia jota asuinympäristöllemme on tehty. Joutomaat on pyritty poistamaan eikä sielu joka kaipaa paikkaa jossa on sielu enää löydä etsimäänsä. Lapset leikkivät jännittävien rojukasojen tai jyrkkien törmien sijasta leikkipuistoissa ja roso jota vielä näkee paikka paikoin muualla Euroopassa, loistaa suomalaisissa kaupungeissa poissaolollaan. Ruoan dyykkaajat käyvät retkillään turhaan, sillä kauppojen roskikset on ympäröity lukituilla aidoilla. Luonnonsuojelijat eivät näytä enää Koijärvi-liikkeen aktivisteilta, vaan trendikkäiltä ja urbaaneilta. Eikä kyse ole vain ulkonäöstä. Ympäristöliikkeestä on kadonnut underground. Hipsterit ovat vain hieman toisen tyylin valinneita juppeja samoin kuin paikat joissa myydään vanhaa aikaa vain toinen muoto normaalista kaupunkitilasta.

Onko tämä merkki jostakin todellisesta kulttuurisesta muutoksesta vai vain menneisyyteen takertuneen ihmisen nostalgiaa? Ajat muuttuvat ja sitten ne muuttuvat johonkin toisen suuntaan ja ihminen kaipaa sitä millaista kaikki oli hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Suomessa kaupungit ovat järjestyksessä, mutta eikö se ole hyväkin asia? Olisiko parempi, että joka puolelta löytyisi hylättyä romua ja hoitamatonta joutomaata? Eikö se että vaikkapa Virossa on enemmän rosoa ole vain merkki maan kehittymättömyydestä tai vaihtoehtoisesti siitä, että rakennuskanta on yksinkertaisesti vanhempaa? Nykyään lähes kaikki alle 50-vuotiaat ovat pohjimmiltaan juppeja riippumatta minkä väriset hiukset heillä on, mutta mitä sitten? Tuoteihmiset pitävät huolta ulkonäöstään ja näyttävät hyviltä. Mikä aika olisi sielukkaampi? Miten kauas menneisyydessä pitäisi mennä? 70-luvulleko, 1800-luvulle vai keskiajalle?

Jätän tämän avoimeksi.

Foucaultilaiset eivät analysoi itseään, vaan kieltäytyvät ohjelmallisesti itsen hermeneutiikasta tunnustuspakkona. He kohdistavat analyysinsä vihollisiin, valtaan tai muihin. Myöskään positiota josta kritiikkiä esitetään ei voida eikä edes yritetä perustella, koska moraalisen position ottaminen koetaan mahdottomana. Itseanalyysin puutteen vuoksi foucaultlaisuus jää ikään kuin jalkapuoleksi. Nykyisen internet-vasemmiston yksipuolisen oikeassaolemisen seinän eräs taustatekijä on tässä. Toisaalta foucaultlaisuus voi olla ainoa mahdollisuus joillekin, vain sen avulla voi purkaa normeja ja asetelmia, joissa itse on tuomittu herradiskurssien taholta huonoon asemaan. Yksipuolinen se on, mutta joskus välttämätön.

"Tuputtaessaan kehitysprojektiin narratuille 1800-lukulaisille omaa postmodernia sitoutumattomuuttaan foucaultlaiset näyttävät unohtavan omalla kohdallaan oppi-isänsä pääteesin vallan salakavalasta positiivisuudesta. Toiseuden näkeminen edellyttäisi itsessä vaikuttavien voimien tunnistamista, mutta itseanalyysihan on julistettu pannaan produktiivisena biovaltana."

Juha Siltala: Valkoisen äidin pojat.

"Itsetutkiskelu onnistuu vain, jos itseä ei uhata."

Juha Siltala: Valkoisen äidin pojat

Olin eilen Mirkka Rekola -seuran järjestelmässä iltapäivässä Tampereella Tulenkantajien kirjakaupassa, jossa Olli-Pekka Tennilä, Miia Toivio ja Katja Seutu puhuivat suhteestaan Mirkka Rekolan runouteen. Ainakin osa noista kolmesta sanoi Rekolan runouden olevan helppoa eikä vaikeaa niin kuin se usein on nähty. Kyse voi olla tavasta kokea helppous ja vaikeus. Itse olen ymmärtänyt Rekolan aforismeja, mutta runoudesta en mitään ennen Seudun loistavaa Rekolaa käsittelevää kirjaa Tyhjä pöytä on tilattu. Ehkä ne jotka pitävät Rekolan runoutta helppona eivät etsi siitä ajatuksia tai merkitystä vaan ovat sen kanssa niin kuin maalauksen kanssa voidaan olla. En tiedä.

Miia Toivio ja Katja Seutu korostivat, että Rekola on kuin olisi tullut kotiin. Minulle Rekola ei ole sellainen, ei aforistinakaan, vaikka häntä sinä erittäin paljon arvostan. Minusta Rekola on liikkuu rajoilla, on vaativa ja aforistina paitsi edellä aikaansa myös edellä sitä aikaa jota nyt eletään aforistiikassa.

Olli-Pekka Tennilä ja Miia Toivio valitsivat Rekolalta luettavaksi molemmat teoksesta Muistikirjan saman aforistisen sarjan, joka onkin Rekolan selkeimpiä, vaikuttavimpia ja tunnetuimpia:

Älä tee kuvaa. Kaikki on.

Miksi kysyisin sitä, joka antaa kaiken mitä on ja ilmaisee joka hetki.

Yötä ja päivää se toista, keväät ja syksyt se toistaa.

Pimeä, pimeä itselleen ja valoisa toisille. Sinä käyt heissä, valossa.

Että silmä niin suuri että kesän varjo, varjo.

Olen mietiskellyt tätä itsekin lukuisia kertoja. En kuitenkaan tunne kotiinpaluuta tätäkään lukiessani, vaikka sarja sisältää jotakin suurta. Se muistuttaa hieman erästä Paavo Haavikon runoa:

Yö ja päivä vaihtuvat muuta voimatta
vaeltajat lähtevät
naiset kahlaavat virtaan itsensä muotoisina
voimatta muuta
kaupunki, ranta, pimeys kuolee
maailmat kuolevat, jumalia kuolee
jonkun sfinksin sokaisee ikuisen tulemisen ajatus
taas kerran.

Miksi en tunne olevani kotona Rekolan tekstissä? Siksi että siinä kaikki on tässä. Kerta kerran jälkeen vaikutun sen äärellä, mutta se ei riitä minulle. Tarvitsen kokonaan toista, tarvitsen Jumalaa. Voi olla, että se etten ole kotonani Rekolan taiteessa vaikka siitä pidänkin, johtuu siitä, etten ole kotona maailmassa. Eeva-Liisa Manner, joka käsittele joitakin samoja teemoja kuin Rekola, mutta oli onnettomampi ihminen, päätyi runoissaan paljon synkempiin vesiin kuin Rekola.

Tarvitsen toisen tason, rakkauden tason tai jos niin halutaan sanoa Jumalan tason, tason joka on minulle kristillinen. Minuun on pakotettu Jumalan käsite, tarve pitää Jumala kuviossa. Kyse on nimenomaan siitä, että se on pakotettu. Voin harjoittaa zeniä tai mindfulnessia, mutta en tunne kotiin paluun tunnetta; sillä voi olla tekemistä Rekolankin kanssa. Joinakin hyvinä hetkinä tunnen rekolalaisen immanenssin ilon, mutta ne ovat harvinaisia, eivätkä kodin, joka on pysyvä turvapaikka, tunteita. Tarvitsen transsendenssin.

On huomattu että kirjoittamisen pakotteet, kuten anagrammimuoto tai haiku, rikastavat runoutta. Samoin voi olla elämässä. Kielitaidottomuutta ei ole varsinaisesti itse valittu, mutta se voi toimia yhtä hyvin kuin valitut pakotteet kuten kasvissyönti tai elämän rajaaminen jonkin opin mukaan.

John Locke: Tutkielma hallitusvallasta.

Locken vaikutushistorialtaan valtaisa teos, joka pyrkii perustelemaan kansanvaltaisen vallankumouksen yksinvaltaa vastaan. Usan perustuslaki seuraa tämän kirjan oppeja. Locken mukaan on olemassa luonnontilassa vallitseva luonnollinen moraalilaki, joskaan hän ei väitä, että sitä aina noudatettaisiin. Hänen mukaansa on olemassa myös luonnollinen rankaisuoikeus niitä vastaan, jotka rikkovat luonnollista moraalilakia. Tähän ei tarvita yhteiskuntaa. Kohta jota Locken filosofiassa on krtisoitu. Luonnolinen moraalilaki suojelee yksilön koskemattomuutta ja etenkin omaisuutta, joka on Locken kirjan polttopiste. Vaikka moraalilaki on luonnollinen, se ei ole synnynnäinen - se on opittava. Tässä Locke seuraa epistemologiastaan tunnettua tyhjän taulun periaatetta, jonka mukaan mitään synnynnäistä ei ole, vaan ihmisen mieli on alussa kuin valkoinen paperi. Locke on kuuluisin ja vaikutusvaltaisin liberaalin demokratian taustavaikuttaja. Hänen perusteluja ovat käyttäneet muun muassa kapitalismin kannattajan marxilaisia vastaan etenkin juuri omaisuuskysymyksessä. Locke olettaa, että kuka tahansa voi ottaa maata viljeltäväkseen (Amerikassa sitä on loputtomasti) ja työtä maapalalla tekemällä kasvattaa omaisuuttaan ja kaikilla on näin ollen sama mahdollisuus hankkia omaisuutta. Tämän kohdan ohi aika on selvästi ajanut.

Tunnettu rippikoululaulu Kirkossa kuvaa miehen ja lapsen Jumalanpalvelusedesottamuksia, joita laulun kertoja tarkkailee. Saarna on pitkä ja lapsi sanoo isälleen tahtovansa jo kotiin. Isä ja poika lähtevät ja kertojassa viriää sama arka pyyntö: "minä tahtoisin Isä jo kotiin, Isä minua väsyttää". Olen kuullut kappaleen olevan niin vaikuttava siksi, että kertoja esittää siinä kuoleman toiveen. Näin ei kuitenkaan ole siinäkään tapauksessa, että Taivasta ei ole. Kertojan toiveen kohde on joka tapauksessa Taivas. Tämä on fenomenologiaa.

"Muista, että olet näyttelijänä näytelmässä, jonka laadun määrää tekijä: se on lyhyt, jos hän tahtoo siitä lyhyen, pitkä, jos hän tahtoo siitä pitkän. Jos hän haluaa sinun esittävän kerjäläistä, sinun on esitettävä taitavasti sitäkin, samoin rampaa, vallanpitäjää tai tavallista kansalaista. Tehtäväsi on näytellä hyvin sitä osaa, joka sinulle on annettu; sen valitseminen on toisen asia."

Epiktetos: Keskusteluja ja käsikirja

Yona herättää levottomuutta kuin kevät.

pakkasilma pistää kasvojen ihoa:
kiristän hupun tiukemmalle ja ajattelen menneitä

jäätyvä vesi on nostanut soraharjut ja siirtänyt kivenlohkareita
niitä joiden on joskus luultu olevan hiisien työtä

kävelen rantaa myöten lumeen kovettunutta polkua
ja tulen paikalle jossa oli ennen lintutorni

jään voiman ajatteleminen rauhoittaa
niin kuin Amazonin alta löydetyn toisen joen mutta eri tavalla

taivas Kortepohjan kerrostalojen yllä on hämärtynyt siniseksi

tänään en jaksa ajatella kuolemaa
syön perunalaatikkoa
kuuntelen puhetta suomalaisesta juhlaperinteestä

mandariinin kuoret, aikatauluvihko

ihmisiä joko hyvin vähän tai hyvin paljon


sataa lunta, Jyväskylän liikenteen linja-auto
ajaa ohi, nainen joka kantaa kassia
on jo niin vanha että kävelee hitaasti
keväät talvet keväät
hitaasti uuttuu olemisen nektar

Ihmisiä jotka odottavat bussia 18 kirjaston pysäkillä.
Äiti kaksosrattaiden kanssa, vanha mies, kaksi teini-ikäistä poikaa,
nelissäkymmenissä oleva nainen, ehkä työpäivänsä juuri päättänyt. Sataa lunta.
Sataa lunta kaula-aukoista sisään, nainen vetää hupun päähän.
Esko Männikkö voisi ottaa tästä tuotantoonsa sopivan valokuvan.
Bussi kaartaa kirjaston nurkan takaa pysäkille.
Tähän joukkoon tunnen kuuluvani.

Kauneimmat joululaulut

Kirkkorakennuksen lämpimät syvennykset
syventyneet kasvot, kaduilla vielä niin kylmät
valo joka loistaa kattokruunuista
kuin Herran kirkkaus paimenten ympärillä
kedolla joka on kaikkien ketojen esikuva

tutun joululaulun armas poljento
työtä tekevät ja raskautetut päästämässä sydämensä kyllyydestä
kihlapari sormukset sormissaan
ja viimein
rivi vanhuksia itku silmässä
kaiken tämän kauneudesta.

Lumisade kieppuu paksuina hiutaleina
taivaan kolmessa ulottuvuudessa.
Talossa sisällä on lämmin
ja kahviossa istuvat ihmiset vahvistavat
samaistumista ympäröivään maailmaan.
En virko mitään,
vietän henkilökohtaista hiljaisuuden retriittiä.
Puheen sorina ja paksuna tuleva lumi rinnastuvat toisiinsa.
Istun tuolissani ja juon kaakaota.

Pauliina kantaa kaljalaatikoita tiskin taakse.
Musiikki on laulelmaa, tai mitä tämä nyt on, fadoa.
Mietin sitä mikä on havainnon tavoittamattomissa
vai onko oleminen aina havaituksi tulemista?
Minulla on jalassa verkkarit, muut housut ovat pesussa.
Enää en kirjoittaisi lausetta "vanhukset levittävät
kuolemanpelkoa", enää en tunne niin.

Syksy sylkee vettä katujen lavuaareihin.
Korkeajännitejohdoissa säkenöivät kaupungissa tänään
kuolleiden ihmisten sielut.
Sataman musta yö odottaa vapahtavaa lumisadetta.
Airoihin tarttunut mies soutaa ympyrää keskellä Jyväsjärveä
vene täynnä Sisyfoksen kiven kappaleita.

"Erityiset kokemukset, "erilaiset kärsimykset", voivat saada ihmisen uskomaan Jumalaan, mutta ne eivät toimi aistivaikutelmien tavoin eli siten, että ne osoittaisivat Jumalaan kuten aistivaikutelmat osoittavat johonkin määrättyyn olioon. Ne eivät saa ihmistä "otaksumaan" Jumalan olemassaoloa. Elämä kokonaisuudessaan, kokemuksineen ja ajatuksineen, voi "pakottaa" meihin 'Jumalan' käsitteen."

Reijo Työrinoja: Uskon kielioppi, uskonnollisten väitteiden ja käsitteiden luonne Ludwig Wittgensteinen myöhäisfilosofian valossa

Gianni Vattimo: Uskon että uskon

Pitkän aikaa sitten ensimmäisen kerran luettu, nyt uudestaan. Paljon antoisampi kuin muistin, eikä yhtään niin nihilistinen, vaikka en ole varma miten siihen lopulta suhtaudun. Ensimmäisessä persoonassa kirjoitettua suhdetta kristinuskoon, jossa ollaan heikon uskon käsityksen puolella osana Vattimon heikon ajattelun projektia. Se ei tarkoita, että usko olisi heikkoa, vaikka se voi olla myös sitä, vaan että se mihin uskotaan ei ole jyhkeä vanhakantainen kristinusko, essentialistinen metafysiikka tai kierkegaardilainen traaginen uskon hyppyä vaativa eksistentialismi eikä mahdollisesti edes kaikkivaltias Jumala kaikessa kauheassa majesteettisuudessaan, vaan enemmän myyteistä riisuttu rakkauden Jumala, joka taistelee ihmisen rinnalla hyvän puolella. Vattimo näkee kristinuskon olevan girardilaisessa mielessä ei-uhraava antiuskonto, jonka totuus näkyy Jumalan tulemisessa maan päälle jopa niin pitkälle, että uskonto ja kulttuuri maallistuvat.

aamu
hiljaista,
ihmisiä siellä täällä
imen limonaadia kahvilan nurkassa
katson katua: vahva tavallisuuden kokemus

Martin Heidegger - minun tulkintani

(Yritin ottaa haltuun Heideggeria, joka on aina vaivannut. Omalla tavallani. Tässä tämmöinen jälkijättöinen "proseminaarityö".)

”Miksi pikemminkin on kuin ei ole?” Tämä kysymys on Heideggerin filosofian keskiössä alusta loppuun. Kyse on sen ihmettelystä, että ylipäätään jotain on. Olemisen ihmeestä. Se on sukua Wittgensteinin lauseelle ”mystistä ei ole se, miten maailma on, vaan että se on”. Tästä perusihmetyksestä lähtien Heidegger alkaa kehimään auki koko inhimillistä olemista ja lopulta myös tekemään johtopäätöksiä nykyajasta.

Heideggerin mukaan länsimainen perinne on unohtanut olemisen ihmeen. Antiikin ajoista lähtien oleminen on peittynyt metafysiikalla siitä, mikä maailmassa todella on perustavaa. Platonilla tätä edustavat ideat, kristinuskon vulgaareissa tulkinnoissa Jumala korkeimpana olevana, Descartesilla ajatteleva minä, Kantilla ilmiöiden takana oleva olio sinänsä, Hegelillä maailmanhistoriassa itsestään tietoiseksi tuleva absoluuttinen henki ja Nietzschellä kaikkea olevaa määrittävä tahto valtaan. Myös nykyinen tiede on samalla asialla. Siinä pienimmät hiukkaset ja ylipäätään objektiivinen todellisuus ovat ottaneet ideoiden tai korkeimman olevan, Jumalan roolin. Ne ovat varsinaisessa mielessä totta. Olemisen ihme jää piiloon.

Tässä esseessä yritän hahmottaa Heideggerin ajattelua melko yksinkertaisesti ja toivottavasti edes jokseenkin populaaristi. Populaarisuusvaatimus on tosin Heideggerin kohdalla vaikea, sillä popularisoiminen voi yksinkertaistaa liikaa Heideggerin monisyistä ajattelua jättäen huomiotta sen monet olennaiset puolet. Ehkä pitäisi enemminkin oppia puhumaan heídeggeria ja tyytyä siihen. Silti yritän kirjoittaa Heideggerista ja ammentaen heideggerilaisesta maaperästä suomeksi sen ymmärryksen mukaan, joka minulle on.

Heidegger on fenomenologi. Hän puhuu asioista puhtaan kokemuksen näkökulmasta, joka on hänen mukaansa syvin ja tosin näkökulma, siis oikeammin ei näkökulma ollenkaan. Tieteellinen tietäminenkin on hänen mukaansa vain yksi tapa olla maailmassa.

Ihmisellä on maailma. Tämä tarkoittaa ensiksikin sitä, että ihmisen maailmassa oleminen on peruslähtökohta esimerkiksi Descartesin ajattelevan ja siis olevan, erillisen, minän sijasta. Toisekseen se tarkoittaa sitä, että ihmisen olemassaoloon kuuluu aina maailma. Ihminen ei ole kuin kivet tai koneet. Maailma maailmoituu ihmisessä. Maailma avautuu ihmiselle maailmana. Lisäksi maailma ja ihminen ovat niin kietoutuneita toisiinsa, että ei ole mieltä puhua niistä erikseen. Edelleen olemisen perusihmetys kohdistuu maailmaan ja maailmassa olemiseen, siihen että olemme täällä, tällaisessa kummallisessa paikassa.

Ihminen on Heideggerille siitä erikoinen oleva, että hän kysyy omaa olemistaan. Hänellä on kyky ihmetellä itseään. Heidegger ei ota kantaa siihen, mihin muut eläimet pystyvät, mutta korostaa, että ihmisen oleminen on omakohtaista, hänellä on kokemus omasta olemisestaan.
Ihminen suhtautuu ympäröivään maailmaan ensi sijassa käsillä olevana. Esimerkiksi vasaraan vasarana, jonakin jolla tehdään työtä, vasaroidaan. Tai polkupyörään sellaisena, jolla ajetaan. Koko maailma näyttäytyy ihmiselle näin. Vasta kun vasara menee rikki, sitä aletaan tarkastella esineenä, objektiivisena kappaleena. Heidegger kutsuu tällä tavalla avautuvaa maailmaa esillä olevaksi. Käsillä olemisessa maailmaa luonnehtivat käytännöllisten merkitysyhteydet ja sitä voikin verrata Wittgensteinin myöhäisfilosofiaan tapaan nähdä kieli. Myöhäiselle Wittgensteinille sanan merkitys on sen käyttö kielessä ja kielipelit ankkuroituvat käytännölliseen elämään. Esillä olemista vastaa taas Wittgensteinin Tractatuksen käsitys kielestä todellisuuden kuvana. Se on luonnontieteen tapa nähdä maailma.

Eräs ihmisen maailmassa olemisen perustava muoto on kanssa oleminen. Tällä termillä Heidegger pyrkii samaan kuin maailmassa olemisen käsitteellään: ylittämään egojen metafysiikan. Ensin ei ole minä ja sitten kysymys siitä, miten minä voi olla suhteissa muihin miniin. Ihmisen perustava olemisen tapa on toisten ihmisten kanssa oleminen. Ihminen on aina jo sosiaalinen. Hän kohtaa toisen ihmisen ensi sijassa käsillä olevana, ei niinkään esillä olevana.

Heidegger on kuitenkin leimallisesti yksinäisyyden filosofi. Hänen filosofiassaan korostuvat kanssa olemisen negatiiviset puolet. Hänen mukaansa hukkaamme itsemme toisten mielivallan alle. Annamme toisten määritellä sen mitä olemme. Tunnemme niin kuin kuka tahansa tuntee ja ajattelemme niin kuin kuka tahansa ajattelee. Das Man, kuka tahansa, on Heideggerin käsite, joka ilmaisee toisten diktatuuria, yleistä, neutraalia anonyymiä toista, jonka mukaan asennoidumme. Kuka tahansa kantaa koko toisten maailmaa; koko sen suhteiden verkko, jonka kenenä tahansa ilmenevät toiset muodostavat, määrää ihmisen olemista. Kuka tahansa on sitä miten kuuluu olla ja miten kuuluu elää. Sille on ominaista muun muassa tyhjänpäiväinen, olemista sulkeva puhe ja uteliaisuus, joka on kiinnostanut uudesta uuden vuoksi. Viimeksi mainittu on Heideggerille olemisen ihmeen langennut versio. Jokainen uusi muoti ottaa sen paikan, joka kuuluisi olla olemisen ihmeellä. Esimerkkinä kenestä tahansa voisi ottaa vaikkapa suvun, tuttavapiirin, työpaikan, massayhteiskunnan, median ja yhteisön kaltaisia asioita, mutta se ei tavoittaisi täysin Heideggerin tapaa puhua kenestä tahansa yleisenä olemassaolon mahdollisuutena.

En voi olla panematta merkille, miten myöhempi, ranskalainen filosofi Michel Foucault puhuu toisten vallasta kuvatessaan tarkkailuyhteiskuntaa. Hänen ajatuksensa siitä, miten elämme toisten katseiden alla ja miten se normalisoi meitä, on varmasti saanut vaikutteita Heideggerin kenen tahansa analyysistä. Toki Foucault'n kuvio on yhteiskunnallisempi, eikä se sisällä Heideggerille ominaista ontologista tapaa pitää langenneisuutta keneen tahaansa ihmisen perustavana mahdollisuutena, mutta yhteys on silti ilmeinen.

Tässä kaikessa Heideggerilla kyse on edelleen myös olemisen ihmeestä.* Kenessä tahansa se latistuu tasapäisyyteen ja tyhjään kommunikaatioon. Oleminen ei ole unohtunut vain filosofian historiassa, vaan myös ihmisen jokapäiväisessä tavassa olla maailmassa. Heidegger ei kuitenkaan varsinaista arvota itsenä olemista, joka on auki olemiselle ja langenneisuutta kenen tahansa tapaan olla. Hänen mukaansa ne molemmat ovat ihmiselle olemassaolon tapoja, joita hän vain koettaa hahmottaa. Mutta totta kai kuka tahansa on olemisen ajattelijalle vähäarvoisempi tapa olla. Sillä on arvoa lähinnä sen ymmärtämiseksi, että on langennut ja sulkenut olemisen, jolloin voi palata takaisin varsinaiseen olemiseen. Yhteys kristilliseen syntiinlankeamukseen ja paluuseen Jumalan luo on ilmeinen. Muutenkin Heidegger varioi kristillisiä teemoja, käyttää niitä omaan ajatteluunsa ja luo niillä sanoilleen painoa, kuten tulemme myöhemmin huomaamaan

Heideggeria voi kritisoida siitä, että hän ei tuo kovin hyvin esiin kanssa olemisen positiivisia muotoja. Hän tyytyy toteamaan, että voimme yhdessä avata maailmaa ja olemista sen sulkemisen sijaan. Voimme olla omia itsejämme yhdessä. Tässä yhteydessä Heidegger tuo mukaan uuden käsitteen, huolen. Huoli on jokapäiväisen olemisen tapa niin kuin kenen tahansa lailla oleminenkin, mutta Heideggerille se edustaa jokapäiväisyyden positiivista puolta. Huoli voi olla huolehtimista käsillä olevasta, työhön tarvittavista materiaaleista tai toisista ihmisistä, mutta ennen kaikkea huoli on Heideggerille huolta itse olemisen mysteeristä ja sen pitämisestä auki. Ihminen on Heideggerin kuuluisan muotoilun mukaan olemisen paimen. Huolettomuus, joka on ihmisen langenneisuutta keneen tahansa ja epävarsinaiseen olemiseen on taas eräs Heideggerin kristinuskoa varioiva käsite. Herännäisyyden piirissähän maailmassa - tällä kertaa kristillisessä mielessä – elävää ihmistä, joka ei ole herännyt synnin tuntoon ja Jumalan tarpeeseen, kutsutaan suruttomaksi. Avoimuus olemisen mysteerille sen sijaan korvaa Jumala-suhteen.

Heideggerille kuolema noutaa ihmisen hänen omimpaan olemiseensa. Kuolemasta ei voi vieraantua. Sitä ei voi kohdata kenen tahansa tavalla. Ihmisen oleminen on kuolemaa kohti olemista, mikä virittää myös ihmisen ajallisuuden. Samalla tavalla kuin kysymys miksi pikemminkin on kuin ei ole, ihmetys siitä, että on ylipäätään jotain, kuolema altistaa olemiselle. Kuolemassa ihminen kohtaa loppunsa, ei minkään, etukäteen ja se avaa hänen olemisensa. Juuri rajallisuus antaa ihmisen olemiselle mielen.  Heideggerilla kyse ei ole kuitenkaan kuoleman hakemisesta, vaan kaikki ihmimillinen oleminen on olemista kohti kuolemaa ja se sinänsä tuo ihmisen olemisen ihmeen luo ja siten avaa koko elämismaailman. Olemisen avautuminen ei siis ole vain jokin erilainen ontologinen asenne filosofisessa norsunluutornissa, vaan todellinen asia, joka muuttaa sen miten näemme maailman.

Heidegger on kuoleman ja yksinäisyyden filosofi ja siitä häntä on myös syytetty. Jokainen kohtaa hänen mukaansa kuolevaisuutensa yksin. Heidegger on niitä miehiä, jotka seisovat kuoleman edessä uljaina tai niin hän ainakin Olemisessa ja ajassa esittää. Minusta tämä ei suoraan seuraa hänen muusta filosofiastaan, mutta hän tosiaan korostaa kuoleman kohtaamista tähän tyyliin. Ehkä on totta, että kuolevaisuuden autenttinen hyväksyminen saa aikaa päättäväisyyttä ja vastuullisuutta, mutta minusta näyttää yhtä mahdolliselta, että se tuo mukaan yhtä lailla muunlaisia asenteita ja toimintatapoja. Heideggerin käsitys kuoleman olemista avaavasta kyvystä tuntuu mielestäni pätevän aikaan, jolloin kuolema on vielä kaukana. Kun kuolema on lähellä ja ihminen kuoleman kielissä, tilanne on täysin toinen.

Heideggerin ajan filosofia ei ole vain tämän hetken ja kuoleman välisessä jänteessä. Hänen mukaansa aika ei ole pelkästään kvantitatiivista, vaan sillä on myös laadullisia ominaisuuksia. Aika on aina aikaa johonkin. Se ilmenee meille käsillä olevuuden tavalla. Heidegger hahmottaa normaalista kenen tahansa lineaarisesta jatkumosta menneisyys-nykyisyys-tulevaisuus poikkeavaa ajan käsittämistä. Hänen mukaansa kaikki kolme ajan ulottuvuutta ovat koko ajan läsnä ja ne määrittyvät toistensa kautta. Ihminen oleminen on luonnostelevaa, se käy itsensä edellä ja tässä mielessä tulevaisuus onkin eräällä tavalla todellisin ajan muodoista. Tulevaisuus muuttaa jatkuvasti menneisyyttä. Vaikka Heideggeria on verrattu zen-buddhalaisuuteen sen suhteen, että zeniläisyyskin pyrkii ottamaan elämän sellaisenaan, tässä kohtaa Heidegger ja zeniläisyys eroavat toisistaan. Heideggerilaisesti ihmisen olemiseen kuuluu aina nykyisyyden lisäksi menneisyys ja tulevaisuus ja pelkkä hetkessä eläminen on itse asiassa olemisen kokonaisuuteen torjumista.

Heideggerin filosofian läpäisee kaikesssa kielellisyys. Hänen mukaansa kieli on se maaperä, jossa ihminen oleilee. Kun ihminen on Heideggerille olemisen paimen, se tarkoittaa, että hän kielellisenä olentona vaalii merkityksellistä kieltä ja pitää sitä auki olemisen ihmeelle. Toisen kuuluisan muotoilun mukaan kieli on Heideggerille olemisen talo. Hänelle etymologiat kertovat kertovat jotain olennaista olemisesta itsestään. Kielellisyys merkitsee Heideggerille myös sitä, että ihmisen oleminen on kielestä riippuvaista ja se määrittää myös kuinka ihminen näkee maailman. Myöhemmässä filosofiassaan Heidegger alkaa tutkia niitä muutoksia, joita olemisessa on tapahtunut uudella ajalla. Ne näkyvät myös kielessä.

Subjektiivisuus ja objektivisuus nähdään usein vastakkaisina asioina. Heidegger kuitenkin väittää kirjoituksessaan Maailmankuvan aika, että ne ilmaantuivat yhtä aikaa. Nykyaika on sekä subjektiivisuuden että objektiivisuuden aikaa. Kun subjektista tulee keskiö, maailman on mahdollista avautua objektiivisena. Ja mitä objektiviisempana objekti ilmenee, sitä itsepintaisempana kohoaa subjekti esiin. Ihmisen olemassaolo on maailmassa olemista, mutta kun ihmisestä tulee uutena aikana subjekti, hänen suhteensa maailmaan muuttuu. Maailmasta tulee objektiivinen kuva, jota hän pitää jatkuvasti itsensä edessä ja subjektiiviset kokemukset jäävät omaan paikkaansa, subjektin sisään. Maailmasta tulee puhtaasti esilläoleva. Tiede tarkastelee maailmaa tällä tavalla puhtaasti esillä olevana.

Näyttäisi, että Michel Foucault on lukenut Maailmankuvan ajan tarkkaan, sillä hän käsittelee samanlaisia subjektivoitumisen ja objektivoitumisen teemojaan tuotannossaan. Toki Foucault nivoo nuo teemat laajemmin ajastushistorioiden tutkimukseensa, Heideggerin jättäessä ne lähes maininnan tasolle. Foucault on kiinnostunut tiedon ja vallan yhteispelistä, jonka kautta subjektista tuli objekti itselleen. Subjekti tarkastelee siis itseään heideggerilaisittain esillä olevana.

On ilmeistä, että Heidegger on oikeassa. Kuva maailmasta peittää maailman. Tiede on ujuttautunut ihmisen ja maailman väliin. Heidegger kutsuu nykyistä olemisymmärrystä teknologiseksi. Maailma paljastuu sille lukuina, koska se on luonnosteltu jo ennalta matematiikan kielellä avautuvaksi. Mutta eikö luonto ole kirjoitettu matematiikan kielellä, kuten Bacon sanoo? Kyllä silläkin kielellä, mutta se voisi avautua myös muulla tavoin. Teknologia on vain yksi tapa avata maailma, ja vieläpä hyvin kylmä ja yksiulotteinen. Sillä on paljon käytännöllisiä saavutuksia, mutta se jättää olemisen mielen piiloon. Se näkee kaiken, asiat, teoriat ja ihmiset esineinä, jonakin jotka ovat esillä samassa tasossa. Se ei tavoita merkityksiä eikä todellista elämää.

Tähän voidaan vastata, ettei tieteen ole tarkoituskaan muuta kuin antaa kuva maailmasta. Niin tai näin, tämä kuva on korvannut maailman, se otetaan maailmana. Teknologinen olemisymmärrys ohentaa elämismaailmaa. Siinä luonto on typistetty sellaiseksi kuin se ilmenee matemaattisesti mallinnettuna. Muita luonnon ulottuvuuksia pidetään subjektiivisena estetiikkana. Feministifilosofi Evelyn Fox-Keller on kuvannut kirjassa Tieteen sisarpuoli tapaa, jolla luonto on Baconin oppien mukaisesti otettu haltuun, maattu väkisin. Sen salaisuudet on pakotettu esiin ja se on alistettu. Heideggerin mukaan luonto käsitetään nykyään varantona. Niinhän meillä metsätkin ovat, puun ja paperin tuotannon ensimmäinen vaihe; raha kasvaa puina metsässä.

Heidegger kutsuu teknologista olemisymmärrystä vastaavaa ajattelua laskevaksi ajatteluksi. Luonto on saatettu sen avulla kokonaan hallinnan alaiseksi, vaikka sinne tänne on jätettykin taloudellisesti tuottamatonta luontoa, vaikkapa aarniometsää. Luonto on selitetty, siinä ei ole enää mitään villiä ja mystistä. Metsiä toki suojellaan, mutta ihminen päättää mitä suojellaan ja mitä ei. Luonto on voitettu. Tiede on selittänyt sen mikä oli ennen salaisuuteen verhoutunutta, maailma ei ole enää ihmeellinen. Tällä lailla ainakin annetaan ymmärtää, mutta aivan näin ei ole. Ihme on peittynyt, mutta sitä ei voi selittää pois. Se ihme, että jotakin on, olemisen ihme, pysyy, vaikka tiede tekeekin parhaansa banalisoidakseen maailman. Teknologinen olemisymmärrys peittää tuon ihmeen ja ihmiset elävät kuin maailma olisi tylsä ja itsestään selvä.

Luonnonsuojeleminen itsekin on teknisen olemisymmärryksen leimaamaa. Muistan jonkun vihreän poliitikon vaalisloganin, jonka mukaan maailman pelastaminen on hyvä bisnes. Vain harvat radikaalit kritisoivat teknisiä keinoja suojella luontoa ja heidänkin ajatuksensa ovat jälkijättöisiä, koska me elämme jo teknologian aikakautta. Luonto on jo otettu haltuun.

Teknologinen olemisymmärrys yhdenmukaistaa maailman. Maailmaa on vain yhdenlaista, matemaattisten lakien mukaista. Tämä valuu myös ihmisen elämismaailmaan. Kvalitatiivisten ominaisuuksien kato on ilmeinen. Erilaisuutta kyllä on, mutta se on erilaisuutta samanlaisuudessa. Todellinen erilaisuus jolla ei esimerkiksi ole rahallista arvoa marginalisoidaan ja hoidetaan pois, kuten Juice Leskinen lauloi kappaleessa Viimeinen kylähullu. Vaikka erilaisuutta nykyään juhlitaan, ihmiset elävät lähimaailmassaan kenen tahansa lähimaailmassaan elävän lailla. Vaikka yhtenäiskulttuurin normeista on osin päästy, alakultuurit kantavat normejaan yhtä tiukasti kuin yhtenäiskulttuuri ikään. Lisäksi valtakulttuuri on edelleen olemassa ja myös sitä luonnehtii näennäisten erojen takana oleva homogeenisuus ja atomismi, jotka voi jäljittää teknologiseen olemisymmärrykseen. Heidegger ei pitänyt kaupungeista, hänen mielestään siellä ihmiset elivät ohutta ja juuretonta elämää, jossa kenen tahansa tyhjänpäiväinen juttelu ja muodit määräsivät. Oli miten oli, tärkeää on huomata, että teknologinen olemisymmärrys ei ole vain jotain luontoa koskevaa vaan se vaikuttaa myös ihmiseen monin tavoin.

Heideggerille tiede on vain yksi tapa lähestyä maailmaa. Tiede luonnostelee etukäteen puitteen, jossa sen tutkimus tapahtuu aivan kuin ihminen luonnostelee elämäänsä erilaisin tulevaisuuteen suunnatuin projektein. Tiede on eräs inhimillinen projekti. Tiede rajaa maailman omalla tavallaan, luo tieteellisen maailmankuvan. Maailman teknologian rajaus ei ole maailma ja maailma vuotaakin rajauksen raoista tarkoittamattomina, mutta teknologisesta rajauksista suoraan kumpuavina seurauksina, kun sitä yritetään pakottaa tuohon rajaukseen. Vuodot voidaan jakaa ihmistä ja luontoa koskeviksi.

Teknologian ihmistä koskevia tarkoittamattomia seurauksia ovat merkityksen katoaminen ja nihilismi, jonka valta-aikaa elämme. Teknologinen olemisymmärrys ei tunne kauneutta, omaatuntoa tai syvempää järjen käsitettä. Kuten Milan Kundera ilmaisee asian esseessään Cervantesin hyljeksitty perintö, kartesiolainen järki syö yksi toisensa jälkeen kaikki arvot, jotka voisivat vastustaa sitä. Psykologiassa teknologista olemisymmärrystä vastaa behaviorismi, jossa ihminen käsitetään koneena. Myöskin atomismi on valunut tieteestä elämismaailmaan, ja se näkyy suoraan ihmisten erillisyytenä ja yksinäisyytenä.

Ranskalainen vallankumouksellisen situationistiajattelijan Guy Debordin voi katsoa jatkavan heideggerilaista olemisymmärryksen kritiikkiä hyvin konkreettisesti. Hänen mielestään nykyisessä niin kutsutussa spektaakkelin yhteiskunnassa subjekti ja objekti ovat vaihtaneet paikkaa. Ihminen ei ole enää puikoissa, vaan sivustakatsoja, kun kuvien, kulttuurituotteiden, tavaroiden ja elämisen valmiiden tapojen joukko on pääosassa. Emme tee keskenämme, vaan katsomme mitä meille näytetään. Debordillakin kuva on korvannut maailman, vaikka vielä kouriintuntuvammin kuin Heideggerin tieteen kritiikissä. Molemmat käyttävät ihmisen perustilasta nykyaikana sanaa pitkästyminen. Heidegger antaa sille ontologisen statuksen ja Debord konkreettisemman, mutta kummallakin on nähdäkseni kysymys samasta asiasta.

Tieteessä käsitetään maailma samaa substanssia, materiaa, olevina palikoina. Samoin on laita ihmisten. Heidät nähdään keskenään samanlaisina; nykyinen demokratia perustuu juuri tähän. Ihmisarvo ja tasa-arvokin käsitetään viime kädessä samanlaisuuden pohjalta. Kuitenkin se voitaisiin nähdä myös yhteismitattomien yhdessä elävien ihmisten samanarvoisuutena, joka vapauttaisi ihmisen omalta osaltaan teknologisesta olemisymmärryksen pakkopaidasta. Tätä kuitenkin pelätään, sillä sen arvellaan romuttavan itse tasa-arvon ja jopa ihmisarvon, vaikka näin ei ole, päinvastoin.

Tieteen rajaama luonto ei ole todellinen luonto. Kun luontoa pakotetaan tieteen rajaukseen, syntyy toivottujen vaikutusten – luontoa koskevan tiedon ja hyvinvoinnin – lisäksi myös tarkoittamattomia, ei toivottuja vaikutuksia. Todellisuus vuotaa teknologisen puitteen reunojen yli saastumisena, ydinlaskeumina, jätteinä, lajikatona, ilmastonmuutoksena ja muina tunnettuina ilmiöinä. Luonnon toiseus ei sittenkään ole hallussa, vaikka tiede antaa näin ymmärtää. Vuotoja yritetään paikata ottamalla luontoa yhä paremmin haltuun, ei lakkaamalla pakottamasta sitä teknologiseen rajaukseen.

Voimme huomata, että kaupunkimme ovat yhä stilisoituneempia. Ruoho leikataan lyhyeksi ja se rosoisuus ja ainutlaatuisuus, joka tekee seuduista kauniita, siivotaan pois.  Lapset eivät enää leiki jännittävässä paikoissa, vaan tilalla on leikkipuistoja ja muita systeemin kolonialistisesta läsnäolosta kertovia uudispaikkoja. Kaikkea sitä mikä on tapahtunut emme edes huomaa tai pysty ilmaisemaan, mutta meillä on tunne, että jotain arvokasta on menetetty ja menetetään jatkuvasti.

Teknologia on tuottanut suurta vaurautta, lisännyt tuntuvasti ihmisten terveyttä ja helpottanut elämää. Tämä on tietenkin sinsänä hyvä asia, mutta Heidegger näkee siinä sen vaaran, ettemme muista enää perustaamme, olemisen ihmettä ja sitä millaisia olentoja olemme. Teknologinen ja tieteellinen maailmankuva otetaan maailmana itsenään, jäännöksettä. Kuitenkin merkityksettömyys, pitkästyminen ja nihilismi ahdistaa meitä ja tässä Heidegger näkee myös mahdollisuuden. Siinä pelastus missä vaara. Kun tajuamme, että teknologia on aikamme metafysiikka, tapa jolla aikamme kätkee olemisen ihmeen, näemme myös sen taakse.

Heidegger ei yksiselitteisesti vastusta teknologiaa, vaan pyrkii kysymään sitä. Hän näkee sen eräänä peitteenä olemisen päällä, saman jatkumon osana, jota muun muassa Platonin ideat, oliomainen Jumala ja Descartesin ego olivat olleet. Teknologia on tällaisen metafysiikan uusin muoto. Oleminen kaikessa rikkaudessaan jää piiloon. Tiede ei myönnä olemisen ja olevan eroa olevankaan, eikä sitä ole yleensä myönnetty filosofiassakaan. Oleminen ei kuitenkaan ole mikään oleva, eikä sitä voi laskea tai käyttää teknisessä toiminnassa. Jos ei tätä ymmärretä, kaikki jää yksiulotteiseksi. Zen-buddhalaisessa ja eri uskontojen mystisissä suuntauksissa sen sijaan pyritään näkemään maailma ilman peittoa, sellaisena kuin se on, ilman sapluunoita. Tässä on yhteys heideggerilaisuuden ja zeniläisyyden välillä.

Heideggerin pahin pelko liittyy nimenomaan olemisen unohdukseen ja siihen, mitä teknologia tekee olemisymmärrykselle, vaikka hän on toki huolestunut myös luonnon tuhoutumisesta ja siitä mitä luonnon valjastaminen ihmisen käyttöön voi pahimillaan saada aikaan. Missä Heidegger sitten näkee toivoa olemisymmärryksemme kannalta? Keskeisin seikka on juuri se minkä olen maininnut: Kun teknologian paikka ymmärretään oikein, voimme nähdä sen omassa olemuksessaan, uusinpana metafysiikan muotona, joka peittää olemisen ihmeen ja ihmisen olemisen avautumisen paikkana. Tieteen kuva maailmasta ei ole maailma, vaan yksi näkökulma maailmaan. Kun ymmärrämme, että sen baconilainen tapa pakottaa luonto esiin ei ole ainoa oikea, olemme jo voiton puolella.

Tässä yhteydessä Heidegger ottaa käyttöön keskiaikaisilta mystikoilta periytyneen termin silleen jättäminen. Heillä, esimerkiksi Mestari Echartilla, se tarkoitti jättäytymistä Jumalan haltuun ilman valmiita kuvia hänestä. Heidegger käyttää sitä samaan tyyliin, mutta Jumalan tilalla on oleminen. Silleen jättäminen on suoraa, sapluunaan pakottamatonta, tapaa jättäytyä olemisen haltuun. Suoraa suhdetta luontoon. Tällainen suhde on päinvastainen baconilaisen luonnon haltuunoton kanssa. Voidaan tietysti kysyä, voiko sapluunatonta tapaa nähdä tai kokea luonto olla olemassakaan ja Heideggerkin pohtii asiaa monelta kantilta avautumisen ja peittymisen käsittein, mutta on kuitenkin sitä mieltä, että olemisen salaisuudelle avoimempi silleen jättäminen on todellinen vaihtoehto. Silleen jättäminenkään ei ole salaisuudesta perillepääsyä tai sen avautumista ilman peittymistä, mutta se on varsinainen suhde salaisuuteen salaisuutena.

Heidegger puhuu länsimaisesta metafysiikasta ja tieteestä sen huipentumana valometafysiikkana, jossa luonto tuodaan valoon. Kun jokin asia valaistaan, se katoaa sellaisena kuin se pimeänä tai hämärässä on. Heidegger ei kiistä valometafysiikan tai tieteen totuutta, mutta ei usko sen fenomenologiseen ensisijaisuuteen. Salaisuus tuodaan länsimaisessa perinteessä väkisin valoon, ja se katoaa niin, että emme näe olemisessa mitään ihmeellistä. Elämismaailma totalisoituu ja yhdenmukaistuu teknologian myötä – rationalisaatio valuu tieteestä elämismaailmaan.

Toisena pelastavana tekijä Heidegger näkee elämismaailmasta lähtevät uudet alut. Tällaisista voisi mainita vaikkapa runouden, ystävyyden, paikkojen ja paikallisuuden omalaatuisuuden muistamisen ja vaalimisen, luontoretkeilyn tai vaikkapa – tämä ei totisesti ole Heideggerin oma kanta – situationistiset spektaakkelin vastaiset tempaukset. Nämä ovat vain esimerkkejä, ja jos niistä tekee itsessään pelastuken välineitä, ne voivat muuttua osaksi totaliteettia. CMX laulaa valtateillä etenevistä projekteista ja maakuopissa höyryävistä runonjaloista, joista edellisen johtavat tuhoon ja kadotukseen ja jälkimmäisissä on toivo. Luultavasti Heidegger myöhäiskaudellaan, planetaarisen teknologian kriitikkona, allekirjoittaisi tämän.

Heidegger ei korosta ruumiillisuutta kovinkaan paljon, mutta myöhemmässä Heideggerin innoittamassa ajattelussa epävarsinainen oleminen nähdään myös pääistyneenä ja ohentuneena. Ihminen ei ole enää koko ruumiillaan suhteesa maailmaan, vaan käsittelee päässään objekteja hieman koneen lailla. Paluu varsinaiseen olemiseen ja kokonaiseen, ruumiilliseen olemissuhteeseen voisi näin ollen olla myös yksi pelastava tekijä.

Mitä Heideggerista pitäisi ajatella? Onko hänen filosofiassaan järkeä? Onko Heideggerin suuri filosofianhistoriallinen kuvio suuruudenhulluutta, jossa hänen oma filosofiansa näyttäytyy ainoana pelastajana? On selvää, ettei se tee oikeutta kohteilleen, mutta silti siinä on sisäinen totuutensa olemiskysymyksen esiintuojana. Entä tieteen kritiikki, onko se kohdallista? Sanoisin, että kyllä, kun nähdään, että Heidegger filosofian kärki on olemisen unohduksessa, ei tieteen pätevyyden kyseenalaistamisessa sen omalla alueella. Heidegger on yhden asian filosofi, hän on huolissaan olemisen ihmeen peittymisestä. Tässä asiassa Heidegger uurtaa uraa, tässä hänellä on tärkeää
sanottavaa.

Heideggerin filosofian voi nähdä halutessaan modernia tieteellistä vallankumousta vasten. Kuten tiedetään, tuo vallankumous on muuttanut ihmisten elämäntunnetta hyvin radikaalisti, ja tätä muutosta Heideggerkin luotaa muiden asioiden ohessa omintakeisella ja vaikeaselkoisella filosofisella tyylillään. Hän ei näe Jumalan kuolemaa positiivisena asiana toisin kuin Nietzsche, mutta ei ole kristittykään, vaikka hänen taustallan näkyy Mestari Ekchart ja itse Raamattu, ja vaikka hän muuntaa kristillistä kieltä oman olemisen filosofiansa kielelle. Monet kristilliset teologit Paul Tillichistä ja Rudolf Bultmannista lähtien ovat käyttäneet hänen filosofiaansa, ja itse asiassa jopa nyky-Suomessa käytävässä kristillisessä keskutelussa on nähtävissä selvästi kaikuja Heideggerin olemisfilosofiasta.

Voi myös kysyä, onko Heidegger vain nostalgikko, joka on kiinnittynyt omaan nuoruuteensa ja kotiseutuunsa, eikä näe uudessa ajassa mitään hyvää? Epäilemättä tässä kritkiikissä on perää. Samoin Heideggerin suhde yhdessäoloon on tapeettoman negatiivinen. Hän näkee niissä liikaa ihmisyyden langenneita muotoja, eikä tunnista tarpeeksi sitä hyvää, joka ihmisten keskinäisessä olemisessa on. Silti kenen tahansa vieraannuttavaa vaikutusta analysoivat kohdat tavoittavat jotain olennaista ja ne ovat saaneetkin paljon edelleenkehittelijjöitä.

Heideggerin filosofian ottamisen oman elämän oppaaksi voi olla vaarallista. Kuolemaa kohti ei ehkä kannata olla joka päivä. Usein on parempi ajatella - myöskin aivan totuudenmukaisesti - että kaikki kuolevat eikä siinä ole mitään sen kummempaa. Myös olemisen unohdus voi olla hyväksi mielenterveydelle ja kenen tahansa tavoin olemalla saa parven keskellä lentävän edut.
Heideggerin ajattelu on sankarifilosofiaa, joka luotaa olemista itseään. Siinä etiikalla ja ihmisläheisyydellä ei ole juuri sijaa. Tällainen herooisuus, joka näkyi myös tavassa kohdata kuolema pystypäin, on ilman muuta sen huono puoli verrattuna esimerkiksi kristilliseen lähimmäisenrakkautta korostavaan ethokseen. Heideggerin avaamassa tilassa on kuitenkin kehitelty myös eettisiä teemoja. Parhaana esimerkkinä tästä on Emmanuel Levinas, joka korostaa absoluuttista vastuuta toisen kasvojen edessä.

Heideggeria on pidetty myös pelkkänä käsiterunoutena, kirjoituksina, jotka koostuvat lauseista, jotka eivät ole mielettömyydessään sen enempää totta kuin epätottakaan. Heideggerin on katsottu harovan tyhjää puheillaan olemisesta ja sen unohduksesta. Olen tässä esseessä koettanut tuoda esiin oman ymmärrykseni pohjalta Heideggeria itseään huomattavasti selvemmässä muodossa joitain hänen pääajatuksiaan. Selkoa Heideggeriin saadakseni olen tulkinnut häntä rajustikin. Jokainen tehköön omat jonhtopäätöksensä. Itse ajattelen, että jos Heidegger on käsiterunoutta, se on hyvää sellaista.

* Myöhemmin lukiessani Olemista ja aikaa uudestaan, en löydä juurikaan tukea sille, että Heidegger pyrkisi varjelemaan olemisen ihmettä tai salaisuutta. Pikemminkin varsinaisessa olemisessa ihminen näkee maailman alkuperäisellä tavalla outona. Varsinainen oleminen saa muutenkin niin pelottavan sävyn, että kummastelen, miksi Heidegger ylipäätään haluaa korostaa siihen paluun tärkeyttä. Itse oleilen mieluummin epävarsinaisesti kuin varsinaisesti sikäli kuin Heideggerin synkkään filosofiaan on uskomista. Silti Heideggeria voi tulkita myös olemisen ihmeen ja salaisuuden ajattelijana, mutta Heideggerin oma korostus Olemisessa ja ajassa ei sitä kovin paljon tue.

Se paha mitä kokemukselle on tehty, kun on tarkattu vain käyttäytymistä, kuten behaviorismissa ja kaikissa ulkoa päin tehdyissä analyyseissä ja päätöksissä kokijan puolesta. Kokonainen ihmispaljous on tullut kohdelluksi koneina ja maksanut sen pahana olona, vuosia, vuosikymmeniä, vuosisatoja. Kokemuksen historian muistaminen, kokemuksen politiikka ja ehkä muistamisen kautta kokemuksen lunastus, tavalla tai toisella, vaikka tämä ajatus on vielä hämärä. 

"Mitään liikuttamatta
haluan nähdä
niin kuin tämä syksy
muuttaa linnut."

Mirkka Rekola

"Eivät ne tiedä. Vain lähtevät matkaan kun kylmin ja pimein päivä nousee."

Anna-Maija Raittila