Olin eilen Mirkka Rekola -seuran järjestelmässä iltapäivässä
Tampereella Tulenkantajien kirjakaupassa, jossa Olli-Pekka Tennilä, Miia
Toivio ja Katja Seutu puhuivat suhteestaan Mirkka Rekolan runouteen.
Ainakin osa noista kolmesta sanoi Rekolan runouden olevan helppoa eikä
vaikeaa niin kuin se usein on nähty. Kyse voi olla tavasta kokea
helppous ja vaikeus. Itse olen ymmärtänyt Rekolan aforismeja, mutta
runoudesta en mitään ennen Seudun loistavaa Rekolaa käsittelevää kirjaa Tyhjä
pöytä on tilattu. Ehkä ne jotka pitävät Rekolan runoutta helppona eivät
etsi siitä ajatuksia tai merkitystä vaan ovat sen kanssa niin kuin
maalauksen kanssa voidaan olla. En tiedä.
Miia Toivio ja Katja Seutu korostivat, että Rekola on kuin olisi tullut kotiin. Minulle Rekola ei ole sellainen, ei aforistinakaan, vaikka häntä sinä erittäin paljon arvostan. Minusta Rekola on liikkuu rajoilla, on vaativa ja aforistina paitsi edellä aikaansa myös edellä sitä aikaa jota nyt eletään aforistiikassa.
Olli-Pekka Tennilä ja Miia Toivio valitsivat Rekolalta luettavaksi molemmat teoksesta Muistikirjan saman aforistisen sarjan, joka onkin Rekolan selkeimpiä, vaikuttavimpia ja tunnetuimpia:
Älä tee kuvaa. Kaikki on.
Miksi kysyisin sitä, joka antaa kaiken mitä on ja ilmaisee joka hetki.
Yötä ja päivää se toista, keväät ja syksyt se toistaa.
Pimeä, pimeä itselleen ja valoisa toisille. Sinä käyt heissä, valossa.
Että silmä niin suuri että kesän varjo, varjo.
Olen mietiskellyt tätä itsekin lukuisia kertoja. En kuitenkaan tunne kotiinpaluuta tätäkään lukiessani, vaikka sarja sisältää jotakin suurta. Se muistuttaa hieman erästä Paavo Haavikon runoa:
Yö ja päivä vaihtuvat muuta voimatta
vaeltajat lähtevät
naiset kahlaavat virtaan itsensä muotoisina
voimatta muuta
kaupunki, ranta, pimeys kuolee
maailmat kuolevat, jumalia kuolee
jonkun sfinksin sokaisee ikuisen tulemisen ajatus
taas kerran.
Miksi en tunne olevani kotona Rekolan tekstissä? Siksi että siinä kaikki on tässä. Kerta kerran jälkeen vaikutun sen äärellä, mutta se ei riitä minulle. Tarvitsen kokonaan toista, tarvitsen Jumalaa. Voi olla, että se etten ole kotonani Rekolan taiteessa vaikka siitä pidänkin, johtuu siitä, etten ole kotona maailmassa. Eeva-Liisa Manner, joka käsittele joitakin samoja teemoja kuin Rekola, mutta oli onnettomampi ihminen, päätyi runoissaan paljon synkempiin vesiin kuin Rekola.
Tarvitsen toisen tason, rakkauden tason tai jos niin halutaan sanoa Jumalan tason, tason joka on minulle kristillinen. Minuun on pakotettu Jumalan käsite, tarve pitää Jumala kuviossa. Kyse on nimenomaan siitä, että se on pakotettu. Voin harjoittaa zeniä tai mindfulnessia, mutta en tunne kotiin paluun tunnetta; sillä voi olla tekemistä Rekolankin kanssa. Joinakin hyvinä hetkinä tunnen rekolalaisen immanenssin ilon, mutta ne ovat harvinaisia, eivätkä kodin, joka on pysyvä turvapaikka, tunteita. Tarvitsen transsendenssin.
Miia Toivio ja Katja Seutu korostivat, että Rekola on kuin olisi tullut kotiin. Minulle Rekola ei ole sellainen, ei aforistinakaan, vaikka häntä sinä erittäin paljon arvostan. Minusta Rekola on liikkuu rajoilla, on vaativa ja aforistina paitsi edellä aikaansa myös edellä sitä aikaa jota nyt eletään aforistiikassa.
Olli-Pekka Tennilä ja Miia Toivio valitsivat Rekolalta luettavaksi molemmat teoksesta Muistikirjan saman aforistisen sarjan, joka onkin Rekolan selkeimpiä, vaikuttavimpia ja tunnetuimpia:
Älä tee kuvaa. Kaikki on.
Miksi kysyisin sitä, joka antaa kaiken mitä on ja ilmaisee joka hetki.
Yötä ja päivää se toista, keväät ja syksyt se toistaa.
Pimeä, pimeä itselleen ja valoisa toisille. Sinä käyt heissä, valossa.
Että silmä niin suuri että kesän varjo, varjo.
Olen mietiskellyt tätä itsekin lukuisia kertoja. En kuitenkaan tunne kotiinpaluuta tätäkään lukiessani, vaikka sarja sisältää jotakin suurta. Se muistuttaa hieman erästä Paavo Haavikon runoa:
Yö ja päivä vaihtuvat muuta voimatta
vaeltajat lähtevät
naiset kahlaavat virtaan itsensä muotoisina
voimatta muuta
kaupunki, ranta, pimeys kuolee
maailmat kuolevat, jumalia kuolee
jonkun sfinksin sokaisee ikuisen tulemisen ajatus
taas kerran.
Miksi en tunne olevani kotona Rekolan tekstissä? Siksi että siinä kaikki on tässä. Kerta kerran jälkeen vaikutun sen äärellä, mutta se ei riitä minulle. Tarvitsen kokonaan toista, tarvitsen Jumalaa. Voi olla, että se etten ole kotonani Rekolan taiteessa vaikka siitä pidänkin, johtuu siitä, etten ole kotona maailmassa. Eeva-Liisa Manner, joka käsittele joitakin samoja teemoja kuin Rekola, mutta oli onnettomampi ihminen, päätyi runoissaan paljon synkempiin vesiin kuin Rekola.
Tarvitsen toisen tason, rakkauden tason tai jos niin halutaan sanoa Jumalan tason, tason joka on minulle kristillinen. Minuun on pakotettu Jumalan käsite, tarve pitää Jumala kuviossa. Kyse on nimenomaan siitä, että se on pakotettu. Voin harjoittaa zeniä tai mindfulnessia, mutta en tunne kotiin paluun tunnetta; sillä voi olla tekemistä Rekolankin kanssa. Joinakin hyvinä hetkinä tunnen rekolalaisen immanenssin ilon, mutta ne ovat harvinaisia, eivätkä kodin, joka on pysyvä turvapaikka, tunteita. Tarvitsen transsendenssin.
