aamuvarhainen
menen pitkää heinää kasvavan niityn läpi
täällä ruoho leikataan lyhyeksi ja elämän merkit
siivotaan pois
kävelen veteen joka on tarpeeksi kylmää

Juhannusruno

asemahalli on tyhjä, no any single person
hieman aavemaista jos niin haluaa ajatella
kaikki ravintolat kiinni, kaupat ja kioskit
vain lippuautomaatti sylkäisee uskollisesti tositteen

ravintolavaunu, ei ristin sielua
Lipton Yellow Label

Miksi kirjojen kirjoittaminen on tärkeää? Siksi että joku voi lukea niitä ja hoitaa siten itselleen niiden annin. Mutta eikö silloin lukeminenkin ole tärkeää, koska juuri sillä hoitaa itselleen kirjan annin? Ei ole niin että kirjailija olisi antaja ja lukija saaja. Molemmat ovat prosessissa, jossa anti hoidetaan lukijalle. Kirjailijoita riittää aina, kirjoja riittää. Tärkein osuus on lukijalla.

Lasten Hautausmaa

Lasten Hautausmaa on kaksi levyä tehnyt uusi suomalainen yhtye, jota on tituleerattu Suomen synkimmäksi. Synkkä se ei kuitenkaan varsinaisesti ole siinä todellisessa merkityksessä, jossa esimerkiksi Mana Mana on synkkä. Sille tyypillinen on uudelta levyltä löytyvä lause, jossa viitataan Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -lauluun sanoin: "jos käsi kädessä ois niin langeta vois yhdessä unholaan, tulin eilen kotiin kuin kuolemaan."

Thanatos, kuolemanvietti, on Freudin käsite, joka ainakin marcuselaisittain, minua tässä kiinnostavasti, tulkittuna on pyrkimystä rauhaan ja lepoon, ei kuolemaan. Lasten Hautausmaa onkin tässä mielessä aidosti thanaattista musiikkia, siinä kuolemalla on täysin thanaattinen rooli, sellainen, jolla ei ole mitään tekemistä oikean kuoleman kanssa. Samalla Lasten Hautausmaa on kuitenkin musiikillisesti menevää, se etenee kuin juna. Se on unilääkettä, jota käytetään väärin humaltumistarkoituksessa.

Kahvila-sarja

rantakahvila
kaksi metallista pöytää ja muutama tuoli joilla ihmiset
istuvat uima-asut päällä
iltapäivä pilvisyyttään aavistuksen melankolinen, hietikolla harvaa
joku ottaa kahvin lisäksi vielä viinerin

*

Cafe Vocan terassi, aikaisia vanhuksia
nostamassa rahaa pankkiautomaatista, äiti lapsen kanssa,
nuori kolli hiukset yön jälkeen pystyssä, valkoisia pilviä
taivasta
ei lämmin eikä kylmä

*

syön mansikkajäätelöä Kirkkopuiston kahvilan katoksen alla
tihkuaa vähän
kangaskassissa on Mozartia ja Bruckneriä
kirjastosta, kaksi naista lähtee sateenvarjoineen asemalle päin
suntio soittaa kelloja

Minusta on uskottavaa, että ihmisen biologiassa vallitsee viettimäinen tendenssi, joka johtaa luonnossa kuolemaan. Se ei ilmene ihmiselle todellisen, kauhean kuoleman toiveena, vaan pikemminkin haluna jäädä lepoon, hankkiutua häiritsevää yhteisöään vastaan aggressiivisin ottein, lähteä kävelemään laumasta ei-minnekään, josta uskoo löytyvän paremman paikan tai antautua sellaisen aatteen vietäväksi joka vie kuoleman syliin. Muita vastaavia ja ehkä osuvampia esimerkkejä on keksittävissä. Tällä taipumuksella on evolutiivinen perusta. Lauma, jossa hyödyttömillä ihmisillä aktualisoituu kuolemaan johtava vietti, selviää verrokkilaumaa paremmin ja ne geenit jotka ovat laumassa jossa hyödyttömät tuhoutuvat, leiviävät tehokkaammin. Tämä viettimäinen pyrkimys ei edes välttämättä ole mielihyväperiaatteen tuolla puolen toisin kuin Freud arveli, vaan luonto on voinut hoitaa asian niin, että hyödyttömät kokevat myös eri tavoin nautintoa vähittäisestä poistumisestaan, ainakin niin kauan kuin on jo liian myöhäistä.

Lievä melankolia on rikkinäiselle ihmiselle parempi kuin kirkas ilo ja elämänvietti. Jälkimmäisethän vievät mielenrauhan ja yöunet. Rikkinäinen ihminen tarvitsee kodin, jonne voi tavan takaa vetäytyä hoitamaan itseään käpertyvällä surumielisyydellä. Loistavaa taivasta, duuria ja huippumeininkiä ei kukaan kestä kauaa, ja rikkinäisen se laittaa kerrassaan epäkuntoon.

Istun yksin uimahousut päällä sateessa Lehtisaaren saunan edessä.
Katselen kun lokit lentävät pitkin järven pintaa ja hytisen kylmästä.
En ajattele mitään, en ole tietoinen.
Tietoisuuden aurinko on sammunut.
Minulla on autuas olo, unohdun ja yhdyn olevaiseen.
Joku löytää minut samasta asennosta tuntien päästä.