En ole ainoa josta tuntuu, ettei hyödyttömiä paikkoja ei enää ole, että kaikki irtain on viety pois, että kaupungeistamme on tullut hengettömiä. Nurmikoiden leikkaaminen lyhyiksi kuvaa koko sitä stilisointia jota asuinympäristöllemme on tehty. Joutomaat on pyritty poistamaan eikä sielu joka kaipaa paikkaa jossa on sielu enää löydä etsimäänsä. Lapset leikkivät jännittävien rojukasojen tai jyrkkien törmien sijasta leikkipuistoissa ja roso jota vielä näkee paikka paikoin muualla Euroopassa, loistaa suomalaisissa kaupungeissa poissaolollaan. Ruoan dyykkaajat käyvät retkillään turhaan, sillä kauppojen roskikset on ympäröity lukituilla aidoilla. Luonnonsuojelijat eivät näytä enää Koijärvi-liikkeen aktivisteilta, vaan trendikkäiltä ja urbaaneilta. Eikä kyse ole vain ulkonäöstä. Ympäristöliikkeestä on kadonnut underground. Hipsterit ovat vain hieman toisen tyylin valinneita juppeja samoin kuin paikat joissa myydään vanhaa aikaa vain toinen muoto normaalista kaupunkitilasta.

Onko tämä merkki jostakin todellisesta kulttuurisesta muutoksesta vai vain menneisyyteen takertuneen ihmisen nostalgiaa? Ajat muuttuvat ja sitten ne muuttuvat johonkin toisen suuntaan ja ihminen kaipaa sitä millaista kaikki oli hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Suomessa kaupungit ovat järjestyksessä, mutta eikö se ole hyväkin asia? Olisiko parempi, että joka puolelta löytyisi hylättyä romua ja hoitamatonta joutomaata? Eikö se että vaikkapa Virossa on enemmän rosoa ole vain merkki maan kehittymättömyydestä tai vaihtoehtoisesti siitä, että rakennuskanta on yksinkertaisesti vanhempaa? Nykyään lähes kaikki alle 50-vuotiaat ovat pohjimmiltaan juppeja riippumatta minkä väriset hiukset heillä on, mutta mitä sitten? Tuoteihmiset pitävät huolta ulkonäöstään ja näyttävät hyviltä. Mikä aika olisi sielukkaampi? Miten kauas menneisyydessä pitäisi mennä? 70-luvulleko, 1800-luvulle vai keskiajalle?

Jätän tämän avoimeksi.

Foucaultilaiset eivät analysoi itseään, vaan kieltäytyvät ohjelmallisesti itsen hermeneutiikasta tunnustuspakkona. He kohdistavat analyysinsä vihollisiin, valtaan tai muihin. Myöskään positiota josta kritiikkiä esitetään ei voida eikä edes yritetä perustella, koska moraalisen position ottaminen koetaan mahdottomana. Itseanalyysin puutteen vuoksi foucaultlaisuus jää ikään kuin jalkapuoleksi. Nykyisen internet-vasemmiston yksipuolisen oikeassaolemisen seinän eräs taustatekijä on tässä. Toisaalta foucaultlaisuus voi olla ainoa mahdollisuus joillekin, vain sen avulla voi purkaa normeja ja asetelmia, joissa itse on tuomittu herradiskurssien taholta huonoon asemaan. Yksipuolinen se on, mutta joskus välttämätön.

"Tuputtaessaan kehitysprojektiin narratuille 1800-lukulaisille omaa postmodernia sitoutumattomuuttaan foucaultlaiset näyttävät unohtavan omalla kohdallaan oppi-isänsä pääteesin vallan salakavalasta positiivisuudesta. Toiseuden näkeminen edellyttäisi itsessä vaikuttavien voimien tunnistamista, mutta itseanalyysihan on julistettu pannaan produktiivisena biovaltana."

Juha Siltala: Valkoisen äidin pojat.

"Itsetutkiskelu onnistuu vain, jos itseä ei uhata."

Juha Siltala: Valkoisen äidin pojat

Olin eilen Mirkka Rekola -seuran järjestelmässä iltapäivässä Tampereella Tulenkantajien kirjakaupassa, jossa Olli-Pekka Tennilä, Miia Toivio ja Katja Seutu puhuivat suhteestaan Mirkka Rekolan runouteen. Ainakin osa noista kolmesta sanoi Rekolan runouden olevan helppoa eikä vaikeaa niin kuin se usein on nähty. Kyse voi olla tavasta kokea helppous ja vaikeus. Itse olen ymmärtänyt Rekolan aforismeja, mutta runoudesta en mitään ennen Seudun loistavaa Rekolaa käsittelevää kirjaa Tyhjä pöytä on tilattu. Ehkä ne jotka pitävät Rekolan runoutta helppona eivät etsi siitä ajatuksia tai merkitystä vaan ovat sen kanssa niin kuin maalauksen kanssa voidaan olla. En tiedä.

Miia Toivio ja Katja Seutu korostivat, että Rekola on kuin olisi tullut kotiin. Minulle Rekola ei ole sellainen, ei aforistinakaan, vaikka häntä sinä erittäin paljon arvostan. Minusta Rekola on liikkuu rajoilla, on vaativa ja aforistina paitsi edellä aikaansa myös edellä sitä aikaa jota nyt eletään aforistiikassa.

Olli-Pekka Tennilä ja Miia Toivio valitsivat Rekolalta luettavaksi molemmat teoksesta Muistikirjan saman aforistisen sarjan, joka onkin Rekolan selkeimpiä, vaikuttavimpia ja tunnetuimpia:

Älä tee kuvaa. Kaikki on.

Miksi kysyisin sitä, joka antaa kaiken mitä on ja ilmaisee joka hetki.

Yötä ja päivää se toista, keväät ja syksyt se toistaa.

Pimeä, pimeä itselleen ja valoisa toisille. Sinä käyt heissä, valossa.

Että silmä niin suuri että kesän varjo, varjo.

Olen mietiskellyt tätä itsekin lukuisia kertoja. En kuitenkaan tunne kotiinpaluuta tätäkään lukiessani, vaikka sarja sisältää jotakin suurta. Se muistuttaa hieman erästä Paavo Haavikon runoa:

Yö ja päivä vaihtuvat muuta voimatta
vaeltajat lähtevät
naiset kahlaavat virtaan itsensä muotoisina
voimatta muuta
kaupunki, ranta, pimeys kuolee
maailmat kuolevat, jumalia kuolee
jonkun sfinksin sokaisee ikuisen tulemisen ajatus
taas kerran.

Miksi en tunne olevani kotona Rekolan tekstissä? Siksi että siinä kaikki on tässä. Kerta kerran jälkeen vaikutun sen äärellä, mutta se ei riitä minulle. Tarvitsen kokonaan toista, tarvitsen Jumalaa. Voi olla, että se etten ole kotonani Rekolan taiteessa vaikka siitä pidänkin, johtuu siitä, etten ole kotona maailmassa. Eeva-Liisa Manner, joka käsittele joitakin samoja teemoja kuin Rekola, mutta oli onnettomampi ihminen, päätyi runoissaan paljon synkempiin vesiin kuin Rekola.

Tarvitsen toisen tason, rakkauden tason tai jos niin halutaan sanoa Jumalan tason, tason joka on minulle kristillinen. Minuun on pakotettu Jumalan käsite, tarve pitää Jumala kuviossa. Kyse on nimenomaan siitä, että se on pakotettu. Voin harjoittaa zeniä tai mindfulnessia, mutta en tunne kotiin paluun tunnetta; sillä voi olla tekemistä Rekolankin kanssa. Joinakin hyvinä hetkinä tunnen rekolalaisen immanenssin ilon, mutta ne ovat harvinaisia, eivätkä kodin, joka on pysyvä turvapaikka, tunteita. Tarvitsen transsendenssin.

On huomattu että kirjoittamisen pakotteet, kuten anagrammimuoto tai haiku, rikastavat runoutta. Samoin voi olla elämässä. Kielitaidottomuutta ei ole varsinaisesti itse valittu, mutta se voi toimia yhtä hyvin kuin valitut pakotteet kuten kasvissyönti tai elämän rajaaminen jonkin opin mukaan.

John Locke: Tutkielma hallitusvallasta.

Locken vaikutushistorialtaan valtaisa teos, joka pyrkii perustelemaan kansanvaltaisen vallankumouksen yksinvaltaa vastaan. Usan perustuslaki seuraa tämän kirjan oppeja. Locken mukaan on olemassa luonnontilassa vallitseva luonnollinen moraalilaki, joskaan hän ei väitä, että sitä aina noudatettaisiin. Hänen mukaansa on olemassa myös luonnollinen rankaisuoikeus niitä vastaan, jotka rikkovat luonnollista moraalilakia. Tähän ei tarvita yhteiskuntaa. Kohta jota Locken filosofiassa on krtisoitu. Luonnolinen moraalilaki suojelee yksilön koskemattomuutta ja etenkin omaisuutta, joka on Locken kirjan polttopiste. Vaikka moraalilaki on luonnollinen, se ei ole synnynnäinen - se on opittava. Tässä Locke seuraa epistemologiastaan tunnettua tyhjän taulun periaatetta, jonka mukaan mitään synnynnäistä ei ole, vaan ihmisen mieli on alussa kuin valkoinen paperi. Locke on kuuluisin ja vaikutusvaltaisin liberaalin demokratian taustavaikuttaja. Hänen perusteluja ovat käyttäneet muun muassa kapitalismin kannattajan marxilaisia vastaan etenkin juuri omaisuuskysymyksessä. Locke olettaa, että kuka tahansa voi ottaa maata viljeltäväkseen (Amerikassa sitä on loputtomasti) ja työtä maapalalla tekemällä kasvattaa omaisuuttaan ja kaikilla on näin ollen sama mahdollisuus hankkia omaisuutta. Tämän kohdan ohi aika on selvästi ajanut.

Tunnettu rippikoululaulu Kirkossa kuvaa miehen ja lapsen Jumalanpalvelusedesottamuksia, joita laulun kertoja tarkkailee. Saarna on pitkä ja lapsi sanoo isälleen tahtovansa jo kotiin. Isä ja poika lähtevät ja kertojassa viriää sama arka pyyntö: "minä tahtoisin Isä jo kotiin, Isä minua väsyttää". Olen kuullut kappaleen olevan niin vaikuttava siksi, että kertoja esittää siinä kuoleman toiveen. Näin ei kuitenkaan ole siinäkään tapauksessa, että Taivasta ei ole. Kertojan toiveen kohde on joka tapauksessa Taivas. Tämä on fenomenologiaa.

"Muista, että olet näyttelijänä näytelmässä, jonka laadun määrää tekijä: se on lyhyt, jos hän tahtoo siitä lyhyen, pitkä, jos hän tahtoo siitä pitkän. Jos hän haluaa sinun esittävän kerjäläistä, sinun on esitettävä taitavasti sitäkin, samoin rampaa, vallanpitäjää tai tavallista kansalaista. Tehtäväsi on näytellä hyvin sitä osaa, joka sinulle on annettu; sen valitseminen on toisen asia."

Epiktetos: Keskusteluja ja käsikirja

Yona herättää levottomuutta kuin kevät.

pakkasilma pistää kasvojen ihoa:
kiristän hupun tiukemmalle ja ajattelen menneitä

jäätyvä vesi on nostanut soraharjut ja siirtänyt kivenlohkareita
niitä joiden on joskus luultu olevan hiisien työtä

kävelen rantaa myöten lumeen kovettunutta polkua
ja tulen paikalle jossa oli ennen lintutorni

jään voiman ajatteleminen rauhoittaa
niin kuin Amazonin alta löydetyn toisen joen mutta eri tavalla

taivas Kortepohjan kerrostalojen yllä on hämärtynyt siniseksi

tänään en jaksa ajatella kuolemaa
syön perunalaatikkoa
kuuntelen puhetta suomalaisesta juhlaperinteestä

mandariinin kuoret, aikatauluvihko

ihmisiä joko hyvin vähän tai hyvin paljon


sataa lunta, Jyväskylän liikenteen linja-auto
ajaa ohi, nainen joka kantaa kassia
on jo niin vanha että kävelee hitaasti
keväät talvet keväät
hitaasti uuttuu olemisen nektar

Ihmisiä jotka odottavat bussia 18 kirjaston pysäkillä.
Äiti kaksosrattaiden kanssa, vanha mies, kaksi teini-ikäistä poikaa,
nelissäkymmenissä oleva nainen, ehkä työpäivänsä juuri päättänyt. Sataa lunta.
Sataa lunta kaula-aukoista sisään, nainen vetää hupun päähän.
Esko Männikkö voisi ottaa tästä tuotantoonsa sopivan valokuvan.
Bussi kaartaa kirjaston nurkan takaa pysäkille.
Tähän joukkoon tunnen kuuluvani.