Terho Pursiainen: Jumala

Luin uudestaan tämän suomalaisen teologian nykyklassikon. Kannattaa perehtyä, jos haluaa tietää, millaista muuta uskonnollisuutta kirkossa esiintyy kuin Raamatun ja uskontunnustusten propositionaaliseen totuuteen uskovaa sorttia. Uskonnolla on Pursiaisen mukaan oma äidinkielensä, joka poikkeaa insinöörikielestä. Wittgensteinilainen ajatus toki, mutta Pursiainen eksplikoi sen hyvin. Kirja alkaa ihmisen liittolaisen kuvauksella, sen mistä Jung käytti sanaa Anima tai Animus riippuen sukupuolesta. Pursiainen lukee sen ikään kuin enkelinä. Siitä lähdetään kohtamaan sit menestysteologiaa, teodikeaa, Jumalan luonnetta ja kaikenlaista muuta.

Jukka Relander kirjoitti kirjassaan Ankkalinna ja lajien synty luontodokumenttien oikeistolaistumisesta. Itse näen jo seuraavan vaiheen. Avarassa luonnossa esiintyy lauseita: "Tällä käytöksellä ei ole mitään erityistä merkitystä. Ehkä se ilmentää vain gemssien loputonta elämäniloa."

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua

Tarinamuotoinen, mutta eksplikoiva kirja kristillisestä uskosta. Vähän löysä ja kipunaton, ja tarinamuoto on turha; parempi olisi ollut kertoa näkemyksensä suoraan. Hyvää: Kontula korostaa kristillisten tarinoiden merkitystä, ei niiden historiallista totuutta. Pitää moraalisesti väärää ja syntiä eri asioina toisin kuin monet muut kristityt. Itse vaistoan tuossa ajatuksessa paljon hedelmällistä, vaikka en tiedä lopulta miten siihen suhtaudun. Siinä synti on sinänsä klassisesti eroa Jumalasta, mutta vähemmän klassisesti hieman eri rekisteri kuin moraali, vaikka ne menenevätkin enimmäkseen yksiin.

”Ihmisen elämässä hänen aikansa on vain hetki, olemisensa alituista vaihtelua, järkensä himmeä tuikku, ruumiinsa matojen saalis, sielunsa rauhaton pyörre, kohtalonsa synkkä, maineensa epäilyttävä. Lyhyesti, kaikki mikä on ruumista on kuin virtaavaa vettä ja kaikki mikä henkeä, unelmia ja haihattalua.”

Marcus Aurelius