Kauneimmat joululaulut

Kirkkorakennuksen lämpimät syvennykset
syventyneet kasvot, kaduilla vielä niin kylmät
valo joka loistaa kattokruunuista
kuin Herran kirkkaus paimenten ympärillä
kedolla joka on kaikkien ketojen esikuva

tutun joululaulun armas poljento
työtä tekevät ja raskautetut päästämässä sydämensä kyllyydestä
kihlapari sormukset sormissaan
ja viimein
rivi vanhuksia itku silmässä
kaiken tämän kauneudesta.

Lumisade kieppuu paksuina hiutaleina
taivaan kolmessa ulottuvuudessa.
Talossa sisällä on lämmin
ja kahviossa istuvat ihmiset vahvistavat
samaistumista ympäröivään maailmaan.
En virko mitään,
vietän henkilökohtaista hiljaisuuden retriittiä.
Puheen sorina ja paksuna tuleva lumi rinnastuvat toisiinsa.
Istun tuolissani ja juon kaakaota.

Pauliina kantaa kaljalaatikoita tiskin taakse.
Musiikki on laulelmaa, tai mitä tämä nyt on, fadoa.
Mietin sitä mikä on havainnon tavoittamattomissa
vai onko oleminen aina havaituksi tulemista?
Minulla on jalassa verkkarit, muut housut ovat pesussa.
Enää en kirjoittaisi lausetta "vanhukset levittävät
kuolemanpelkoa", enää en tunne niin.

Syksy sylkee vettä katujen lavuaareihin.
Korkeajännitejohdoissa säkenöivät kaupungissa tänään
kuolleiden ihmisten sielut.
Sataman musta yö odottaa vapahtavaa lumisadetta.
Airoihin tarttunut mies soutaa ympyrää keskellä Jyväsjärveä
vene täynnä Sisyfoksen kiven kappaleita.

"Erityiset kokemukset, "erilaiset kärsimykset", voivat saada ihmisen uskomaan Jumalaan, mutta ne eivät toimi aistivaikutelmien tavoin eli siten, että ne osoittaisivat Jumalaan kuten aistivaikutelmat osoittavat johonkin määrättyyn olioon. Ne eivät saa ihmistä "otaksumaan" Jumalan olemassaoloa. Elämä kokonaisuudessaan, kokemuksineen ja ajatuksineen, voi "pakottaa" meihin 'Jumalan' käsitteen."

Reijo Työrinoja: Uskon kielioppi, uskonnollisten väitteiden ja käsitteiden luonne Ludwig Wittgensteinen myöhäisfilosofian valossa

Gianni Vattimo: Uskon että uskon

Pitkän aikaa sitten ensimmäisen kerran luettu, nyt uudestaan. Paljon antoisampi kuin muistin, eikä yhtään niin nihilistinen, vaikka en ole varma miten siihen lopulta suhtaudun. Ensimmäisessä persoonassa kirjoitettua suhdetta kristinuskoon, jossa ollaan heikon uskon käsityksen puolella osana Vattimon heikon ajattelun projektia. Se ei tarkoita, että usko olisi heikkoa, vaikka se voi olla myös sitä, vaan että se mihin uskotaan ei ole jyhkeä vanhakantainen kristinusko, essentialistinen metafysiikka tai kierkegaardilainen traaginen uskon hyppyä vaativa eksistentialismi eikä mahdollisesti edes kaikkivaltias Jumala kaikessa kauheassa majesteettisuudessaan, vaan enemmän myyteistä riisuttu rakkauden Jumala, joka taistelee ihmisen rinnalla hyvän puolella. Vattimo näkee kristinuskon olevan girardilaisessa mielessä ei-uhraava antiuskonto, jonka totuus näkyy Jumalan tulemisessa maan päälle jopa niin pitkälle, että uskonto ja kulttuuri maallistuvat.

aamu
hiljaista,
ihmisiä siellä täällä
imen limonaadia kahvilan nurkassa
katson katua: vahva tavallisuuden kokemus

Martin Heidegger - minun tulkintani

(Yritin ottaa haltuun Heideggeria, joka on aina vaivannut. Omalla tavallani. Tässä tämmöinen jälkijättöinen "proseminaarityö".)

”Miksi pikemminkin on kuin ei ole?” Tämä kysymys on Heideggerin filosofian keskiössä alusta loppuun. Kyse on sen ihmettelystä, että ylipäätään jotain on. Olemisen ihmeestä. Se on sukua Wittgensteinin lauseelle ”mystistä ei ole se, miten maailma on, vaan että se on”. Tästä perusihmetyksestä lähtien Heidegger alkaa kehimään auki koko inhimillistä olemista ja lopulta myös tekemään johtopäätöksiä nykyajasta.

Heideggerin mukaan länsimainen perinne on unohtanut olemisen ihmeen. Antiikin ajoista lähtien oleminen on peittynyt metafysiikalla siitä, mikä maailmassa todella on perustavaa. Platonilla tätä edustavat ideat, kristinuskon vulgaareissa tulkinnoissa Jumala korkeimpana olevana, Descartesilla ajatteleva minä, Kantilla ilmiöiden takana oleva olio sinänsä, Hegelillä maailmanhistoriassa itsestään tietoiseksi tuleva absoluuttinen henki ja Nietzschellä kaikkea olevaa määrittävä tahto valtaan. Myös nykyinen tiede on samalla asialla. Siinä pienimmät hiukkaset ja ylipäätään objektiivinen todellisuus ovat ottaneet ideoiden tai korkeimman olevan, Jumalan roolin. Ne ovat varsinaisessa mielessä totta. Olemisen ihme jää piiloon.

Tässä esseessä yritän hahmottaa Heideggerin ajattelua melko yksinkertaisesti ja toivottavasti edes jokseenkin populaaristi. Populaarisuusvaatimus on tosin Heideggerin kohdalla vaikea, sillä popularisoiminen voi yksinkertaistaa liikaa Heideggerin monisyistä ajattelua jättäen huomiotta sen monet olennaiset puolet. Ehkä pitäisi enemminkin oppia puhumaan heídeggeria ja tyytyä siihen. Silti yritän kirjoittaa Heideggerista ja ammentaen heideggerilaisesta maaperästä suomeksi sen ymmärryksen mukaan, joka minulle on.

Heidegger on fenomenologi. Hän puhuu asioista puhtaan kokemuksen näkökulmasta, joka on hänen mukaansa syvin ja tosin näkökulma, siis oikeammin ei näkökulma ollenkaan. Tieteellinen tietäminenkin on hänen mukaansa vain yksi tapa olla maailmassa.

Ihmisellä on maailma. Tämä tarkoittaa ensiksikin sitä, että ihmisen maailmassa oleminen on peruslähtökohta esimerkiksi Descartesin ajattelevan ja siis olevan, erillisen, minän sijasta. Toisekseen se tarkoittaa sitä, että ihmisen olemassaoloon kuuluu aina maailma. Ihminen ei ole kuin kivet tai koneet. Maailma maailmoituu ihmisessä. Maailma avautuu ihmiselle maailmana. Lisäksi maailma ja ihminen ovat niin kietoutuneita toisiinsa, että ei ole mieltä puhua niistä erikseen. Edelleen olemisen perusihmetys kohdistuu maailmaan ja maailmassa olemiseen, siihen että olemme täällä, tällaisessa kummallisessa paikassa.

Ihminen on Heideggerille siitä erikoinen oleva, että hän kysyy omaa olemistaan. Hänellä on kyky ihmetellä itseään. Heidegger ei ota kantaa siihen, mihin muut eläimet pystyvät, mutta korostaa, että ihmisen oleminen on omakohtaista, hänellä on kokemus omasta olemisestaan.
Ihminen suhtautuu ympäröivään maailmaan ensi sijassa käsillä olevana. Esimerkiksi vasaraan vasarana, jonakin jolla tehdään työtä, vasaroidaan. Tai polkupyörään sellaisena, jolla ajetaan. Koko maailma näyttäytyy ihmiselle näin. Vasta kun vasara menee rikki, sitä aletaan tarkastella esineenä, objektiivisena kappaleena. Heidegger kutsuu tällä tavalla avautuvaa maailmaa esillä olevaksi. Käsillä olemisessa maailmaa luonnehtivat käytännöllisten merkitysyhteydet ja sitä voikin verrata Wittgensteinin myöhäisfilosofiaan tapaan nähdä kieli. Myöhäiselle Wittgensteinille sanan merkitys on sen käyttö kielessä ja kielipelit ankkuroituvat käytännölliseen elämään. Esillä olemista vastaa taas Wittgensteinin Tractatuksen käsitys kielestä todellisuuden kuvana. Se on luonnontieteen tapa nähdä maailma.

Eräs ihmisen maailmassa olemisen perustava muoto on kanssa oleminen. Tällä termillä Heidegger pyrkii samaan kuin maailmassa olemisen käsitteellään: ylittämään egojen metafysiikan. Ensin ei ole minä ja sitten kysymys siitä, miten minä voi olla suhteissa muihin miniin. Ihmisen perustava olemisen tapa on toisten ihmisten kanssa oleminen. Ihminen on aina jo sosiaalinen. Hän kohtaa toisen ihmisen ensi sijassa käsillä olevana, ei niinkään esillä olevana.

Heidegger on kuitenkin leimallisesti yksinäisyyden filosofi. Hänen filosofiassaan korostuvat kanssa olemisen negatiiviset puolet. Hänen mukaansa hukkaamme itsemme toisten mielivallan alle. Annamme toisten määritellä sen mitä olemme. Tunnemme niin kuin kuka tahansa tuntee ja ajattelemme niin kuin kuka tahansa ajattelee. Das Man, kuka tahansa, on Heideggerin käsite, joka ilmaisee toisten diktatuuria, yleistä, neutraalia anonyymiä toista, jonka mukaan asennoidumme. Kuka tahansa kantaa koko toisten maailmaa; koko sen suhteiden verkko, jonka kenenä tahansa ilmenevät toiset muodostavat, määrää ihmisen olemista. Kuka tahansa on sitä miten kuuluu olla ja miten kuuluu elää. Sille on ominaista muun muassa tyhjänpäiväinen, olemista sulkeva puhe ja uteliaisuus, joka on kiinnostanut uudesta uuden vuoksi. Viimeksi mainittu on Heideggerille olemisen ihmeen langennut versio. Jokainen uusi muoti ottaa sen paikan, joka kuuluisi olla olemisen ihmeellä. Esimerkkinä kenestä tahansa voisi ottaa vaikkapa suvun, tuttavapiirin, työpaikan, massayhteiskunnan, median ja yhteisön kaltaisia asioita, mutta se ei tavoittaisi täysin Heideggerin tapaa puhua kenestä tahansa yleisenä olemassaolon mahdollisuutena.

En voi olla panematta merkille, miten myöhempi, ranskalainen filosofi Michel Foucault puhuu toisten vallasta kuvatessaan tarkkailuyhteiskuntaa. Hänen ajatuksensa siitä, miten elämme toisten katseiden alla ja miten se normalisoi meitä, on varmasti saanut vaikutteita Heideggerin kenen tahansa analyysistä. Toki Foucault'n kuvio on yhteiskunnallisempi, eikä se sisällä Heideggerille ominaista ontologista tapaa pitää langenneisuutta keneen tahaansa ihmisen perustavana mahdollisuutena, mutta yhteys on silti ilmeinen.

Tässä kaikessa Heideggerilla kyse on edelleen myös olemisen ihmeestä.* Kenessä tahansa se latistuu tasapäisyyteen ja tyhjään kommunikaatioon. Oleminen ei ole unohtunut vain filosofian historiassa, vaan myös ihmisen jokapäiväisessä tavassa olla maailmassa. Heidegger ei kuitenkaan varsinaista arvota itsenä olemista, joka on auki olemiselle ja langenneisuutta kenen tahansa tapaan olla. Hänen mukaansa ne molemmat ovat ihmiselle olemassaolon tapoja, joita hän vain koettaa hahmottaa. Mutta totta kai kuka tahansa on olemisen ajattelijalle vähäarvoisempi tapa olla. Sillä on arvoa lähinnä sen ymmärtämiseksi, että on langennut ja sulkenut olemisen, jolloin voi palata takaisin varsinaiseen olemiseen. Yhteys kristilliseen syntiinlankeamukseen ja paluuseen Jumalan luo on ilmeinen. Muutenkin Heidegger varioi kristillisiä teemoja, käyttää niitä omaan ajatteluunsa ja luo niillä sanoilleen painoa, kuten tulemme myöhemmin huomaamaan

Heideggeria voi kritisoida siitä, että hän ei tuo kovin hyvin esiin kanssa olemisen positiivisia muotoja. Hän tyytyy toteamaan, että voimme yhdessä avata maailmaa ja olemista sen sulkemisen sijaan. Voimme olla omia itsejämme yhdessä. Tässä yhteydessä Heidegger tuo mukaan uuden käsitteen, huolen. Huoli on jokapäiväisen olemisen tapa niin kuin kenen tahansa lailla oleminenkin, mutta Heideggerille se edustaa jokapäiväisyyden positiivista puolta. Huoli voi olla huolehtimista käsillä olevasta, työhön tarvittavista materiaaleista tai toisista ihmisistä, mutta ennen kaikkea huoli on Heideggerille huolta itse olemisen mysteeristä ja sen pitämisestä auki. Ihminen on Heideggerin kuuluisan muotoilun mukaan olemisen paimen. Huolettomuus, joka on ihmisen langenneisuutta keneen tahansa ja epävarsinaiseen olemiseen on taas eräs Heideggerin kristinuskoa varioiva käsite. Herännäisyyden piirissähän maailmassa - tällä kertaa kristillisessä mielessä – elävää ihmistä, joka ei ole herännyt synnin tuntoon ja Jumalan tarpeeseen, kutsutaan suruttomaksi. Avoimuus olemisen mysteerille sen sijaan korvaa Jumala-suhteen.

Heideggerille kuolema noutaa ihmisen hänen omimpaan olemiseensa. Kuolemasta ei voi vieraantua. Sitä ei voi kohdata kenen tahansa tavalla. Ihmisen oleminen on kuolemaa kohti olemista, mikä virittää myös ihmisen ajallisuuden. Samalla tavalla kuin kysymys miksi pikemminkin on kuin ei ole, ihmetys siitä, että on ylipäätään jotain, kuolema altistaa olemiselle. Kuolemassa ihminen kohtaa loppunsa, ei minkään, etukäteen ja se avaa hänen olemisensa. Juuri rajallisuus antaa ihmisen olemiselle mielen.  Heideggerilla kyse ei ole kuitenkaan kuoleman hakemisesta, vaan kaikki ihmimillinen oleminen on olemista kohti kuolemaa ja se sinänsä tuo ihmisen olemisen ihmeen luo ja siten avaa koko elämismaailman. Olemisen avautuminen ei siis ole vain jokin erilainen ontologinen asenne filosofisessa norsunluutornissa, vaan todellinen asia, joka muuttaa sen miten näemme maailman.

Heidegger on kuoleman ja yksinäisyyden filosofi ja siitä häntä on myös syytetty. Jokainen kohtaa hänen mukaansa kuolevaisuutensa yksin. Heidegger on niitä miehiä, jotka seisovat kuoleman edessä uljaina tai niin hän ainakin Olemisessa ja ajassa esittää. Minusta tämä ei suoraan seuraa hänen muusta filosofiastaan, mutta hän tosiaan korostaa kuoleman kohtaamista tähän tyyliin. Ehkä on totta, että kuolevaisuuden autenttinen hyväksyminen saa aikaa päättäväisyyttä ja vastuullisuutta, mutta minusta näyttää yhtä mahdolliselta, että se tuo mukaan yhtä lailla muunlaisia asenteita ja toimintatapoja. Heideggerin käsitys kuoleman olemista avaavasta kyvystä tuntuu mielestäni pätevän aikaan, jolloin kuolema on vielä kaukana. Kun kuolema on lähellä ja ihminen kuoleman kielissä, tilanne on täysin toinen.

Heideggerin ajan filosofia ei ole vain tämän hetken ja kuoleman välisessä jänteessä. Hänen mukaansa aika ei ole pelkästään kvantitatiivista, vaan sillä on myös laadullisia ominaisuuksia. Aika on aina aikaa johonkin. Se ilmenee meille käsillä olevuuden tavalla. Heidegger hahmottaa normaalista kenen tahansa lineaarisesta jatkumosta menneisyys-nykyisyys-tulevaisuus poikkeavaa ajan käsittämistä. Hänen mukaansa kaikki kolme ajan ulottuvuutta ovat koko ajan läsnä ja ne määrittyvät toistensa kautta. Ihminen oleminen on luonnostelevaa, se käy itsensä edellä ja tässä mielessä tulevaisuus onkin eräällä tavalla todellisin ajan muodoista. Tulevaisuus muuttaa jatkuvasti menneisyyttä. Vaikka Heideggeria on verrattu zen-buddhalaisuuteen sen suhteen, että zeniläisyyskin pyrkii ottamaan elämän sellaisenaan, tässä kohtaa Heidegger ja zeniläisyys eroavat toisistaan. Heideggerilaisesti ihmisen olemiseen kuuluu aina nykyisyyden lisäksi menneisyys ja tulevaisuus ja pelkkä hetkessä eläminen on itse asiassa olemisen kokonaisuuteen torjumista.

Heideggerin filosofian läpäisee kaikesssa kielellisyys. Hänen mukaansa kieli on se maaperä, jossa ihminen oleilee. Kun ihminen on Heideggerille olemisen paimen, se tarkoittaa, että hän kielellisenä olentona vaalii merkityksellistä kieltä ja pitää sitä auki olemisen ihmeelle. Toisen kuuluisan muotoilun mukaan kieli on Heideggerille olemisen talo. Hänelle etymologiat kertovat kertovat jotain olennaista olemisesta itsestään. Kielellisyys merkitsee Heideggerille myös sitä, että ihmisen oleminen on kielestä riippuvaista ja se määrittää myös kuinka ihminen näkee maailman. Myöhemmässä filosofiassaan Heidegger alkaa tutkia niitä muutoksia, joita olemisessa on tapahtunut uudella ajalla. Ne näkyvät myös kielessä.

Subjektiivisuus ja objektivisuus nähdään usein vastakkaisina asioina. Heidegger kuitenkin väittää kirjoituksessaan Maailmankuvan aika, että ne ilmaantuivat yhtä aikaa. Nykyaika on sekä subjektiivisuuden että objektiivisuuden aikaa. Kun subjektista tulee keskiö, maailman on mahdollista avautua objektiivisena. Ja mitä objektiviisempana objekti ilmenee, sitä itsepintaisempana kohoaa subjekti esiin. Ihmisen olemassaolo on maailmassa olemista, mutta kun ihmisestä tulee uutena aikana subjekti, hänen suhteensa maailmaan muuttuu. Maailmasta tulee objektiivinen kuva, jota hän pitää jatkuvasti itsensä edessä ja subjektiiviset kokemukset jäävät omaan paikkaansa, subjektin sisään. Maailmasta tulee puhtaasti esilläoleva. Tiede tarkastelee maailmaa tällä tavalla puhtaasti esillä olevana.

Näyttäisi, että Michel Foucault on lukenut Maailmankuvan ajan tarkkaan, sillä hän käsittelee samanlaisia subjektivoitumisen ja objektivoitumisen teemojaan tuotannossaan. Toki Foucault nivoo nuo teemat laajemmin ajastushistorioiden tutkimukseensa, Heideggerin jättäessä ne lähes maininnan tasolle. Foucault on kiinnostunut tiedon ja vallan yhteispelistä, jonka kautta subjektista tuli objekti itselleen. Subjekti tarkastelee siis itseään heideggerilaisittain esillä olevana.

On ilmeistä, että Heidegger on oikeassa. Kuva maailmasta peittää maailman. Tiede on ujuttautunut ihmisen ja maailman väliin. Heidegger kutsuu nykyistä olemisymmärrystä teknologiseksi. Maailma paljastuu sille lukuina, koska se on luonnosteltu jo ennalta matematiikan kielellä avautuvaksi. Mutta eikö luonto ole kirjoitettu matematiikan kielellä, kuten Bacon sanoo? Kyllä silläkin kielellä, mutta se voisi avautua myös muulla tavoin. Teknologia on vain yksi tapa avata maailma, ja vieläpä hyvin kylmä ja yksiulotteinen. Sillä on paljon käytännöllisiä saavutuksia, mutta se jättää olemisen mielen piiloon. Se näkee kaiken, asiat, teoriat ja ihmiset esineinä, jonakin jotka ovat esillä samassa tasossa. Se ei tavoita merkityksiä eikä todellista elämää.

Tähän voidaan vastata, ettei tieteen ole tarkoituskaan muuta kuin antaa kuva maailmasta. Niin tai näin, tämä kuva on korvannut maailman, se otetaan maailmana. Teknologinen olemisymmärrys ohentaa elämismaailmaa. Siinä luonto on typistetty sellaiseksi kuin se ilmenee matemaattisesti mallinnettuna. Muita luonnon ulottuvuuksia pidetään subjektiivisena estetiikkana. Feministifilosofi Evelyn Fox-Keller on kuvannut kirjassa Tieteen sisarpuoli tapaa, jolla luonto on Baconin oppien mukaisesti otettu haltuun, maattu väkisin. Sen salaisuudet on pakotettu esiin ja se on alistettu. Heideggerin mukaan luonto käsitetään nykyään varantona. Niinhän meillä metsätkin ovat, puun ja paperin tuotannon ensimmäinen vaihe; raha kasvaa puina metsässä.

Heidegger kutsuu teknologista olemisymmärrystä vastaavaa ajattelua laskevaksi ajatteluksi. Luonto on saatettu sen avulla kokonaan hallinnan alaiseksi, vaikka sinne tänne on jätettykin taloudellisesti tuottamatonta luontoa, vaikkapa aarniometsää. Luonto on selitetty, siinä ei ole enää mitään villiä ja mystistä. Metsiä toki suojellaan, mutta ihminen päättää mitä suojellaan ja mitä ei. Luonto on voitettu. Tiede on selittänyt sen mikä oli ennen salaisuuteen verhoutunutta, maailma ei ole enää ihmeellinen. Tällä lailla ainakin annetaan ymmärtää, mutta aivan näin ei ole. Ihme on peittynyt, mutta sitä ei voi selittää pois. Se ihme, että jotakin on, olemisen ihme, pysyy, vaikka tiede tekeekin parhaansa banalisoidakseen maailman. Teknologinen olemisymmärrys peittää tuon ihmeen ja ihmiset elävät kuin maailma olisi tylsä ja itsestään selvä.

Luonnonsuojeleminen itsekin on teknisen olemisymmärryksen leimaamaa. Muistan jonkun vihreän poliitikon vaalisloganin, jonka mukaan maailman pelastaminen on hyvä bisnes. Vain harvat radikaalit kritisoivat teknisiä keinoja suojella luontoa ja heidänkin ajatuksensa ovat jälkijättöisiä, koska me elämme jo teknologian aikakautta. Luonto on jo otettu haltuun.

Teknologinen olemisymmärrys yhdenmukaistaa maailman. Maailmaa on vain yhdenlaista, matemaattisten lakien mukaista. Tämä valuu myös ihmisen elämismaailmaan. Kvalitatiivisten ominaisuuksien kato on ilmeinen. Erilaisuutta kyllä on, mutta se on erilaisuutta samanlaisuudessa. Todellinen erilaisuus jolla ei esimerkiksi ole rahallista arvoa marginalisoidaan ja hoidetaan pois, kuten Juice Leskinen lauloi kappaleessa Viimeinen kylähullu. Vaikka erilaisuutta nykyään juhlitaan, ihmiset elävät lähimaailmassaan kenen tahansa lähimaailmassaan elävän lailla. Vaikka yhtenäiskulttuurin normeista on osin päästy, alakultuurit kantavat normejaan yhtä tiukasti kuin yhtenäiskulttuuri ikään. Lisäksi valtakulttuuri on edelleen olemassa ja myös sitä luonnehtii näennäisten erojen takana oleva homogeenisuus ja atomismi, jotka voi jäljittää teknologiseen olemisymmärrykseen. Heidegger ei pitänyt kaupungeista, hänen mielestään siellä ihmiset elivät ohutta ja juuretonta elämää, jossa kenen tahansa tyhjänpäiväinen juttelu ja muodit määräsivät. Oli miten oli, tärkeää on huomata, että teknologinen olemisymmärrys ei ole vain jotain luontoa koskevaa vaan se vaikuttaa myös ihmiseen monin tavoin.

Heideggerille tiede on vain yksi tapa lähestyä maailmaa. Tiede luonnostelee etukäteen puitteen, jossa sen tutkimus tapahtuu aivan kuin ihminen luonnostelee elämäänsä erilaisin tulevaisuuteen suunnatuin projektein. Tiede on eräs inhimillinen projekti. Tiede rajaa maailman omalla tavallaan, luo tieteellisen maailmankuvan. Maailman teknologian rajaus ei ole maailma ja maailma vuotaakin rajauksen raoista tarkoittamattomina, mutta teknologisesta rajauksista suoraan kumpuavina seurauksina, kun sitä yritetään pakottaa tuohon rajaukseen. Vuodot voidaan jakaa ihmistä ja luontoa koskeviksi.

Teknologian ihmistä koskevia tarkoittamattomia seurauksia ovat merkityksen katoaminen ja nihilismi, jonka valta-aikaa elämme. Teknologinen olemisymmärrys ei tunne kauneutta, omaatuntoa tai syvempää järjen käsitettä. Kuten Milan Kundera ilmaisee asian esseessään Cervantesin hyljeksitty perintö, kartesiolainen järki syö yksi toisensa jälkeen kaikki arvot, jotka voisivat vastustaa sitä. Psykologiassa teknologista olemisymmärrystä vastaa behaviorismi, jossa ihminen käsitetään koneena. Myöskin atomismi on valunut tieteestä elämismaailmaan, ja se näkyy suoraan ihmisten erillisyytenä ja yksinäisyytenä.

Ranskalainen vallankumouksellisen situationistiajattelijan Guy Debordin voi katsoa jatkavan heideggerilaista olemisymmärryksen kritiikkiä hyvin konkreettisesti. Hänen mielestään nykyisessä niin kutsutussa spektaakkelin yhteiskunnassa subjekti ja objekti ovat vaihtaneet paikkaa. Ihminen ei ole enää puikoissa, vaan sivustakatsoja, kun kuvien, kulttuurituotteiden, tavaroiden ja elämisen valmiiden tapojen joukko on pääosassa. Emme tee keskenämme, vaan katsomme mitä meille näytetään. Debordillakin kuva on korvannut maailman, vaikka vielä kouriintuntuvammin kuin Heideggerin tieteen kritiikissä. Molemmat käyttävät ihmisen perustilasta nykyaikana sanaa pitkästyminen. Heidegger antaa sille ontologisen statuksen ja Debord konkreettisemman, mutta kummallakin on nähdäkseni kysymys samasta asiasta.

Tieteessä käsitetään maailma samaa substanssia, materiaa, olevina palikoina. Samoin on laita ihmisten. Heidät nähdään keskenään samanlaisina; nykyinen demokratia perustuu juuri tähän. Ihmisarvo ja tasa-arvokin käsitetään viime kädessä samanlaisuuden pohjalta. Kuitenkin se voitaisiin nähdä myös yhteismitattomien yhdessä elävien ihmisten samanarvoisuutena, joka vapauttaisi ihmisen omalta osaltaan teknologisesta olemisymmärryksen pakkopaidasta. Tätä kuitenkin pelätään, sillä sen arvellaan romuttavan itse tasa-arvon ja jopa ihmisarvon, vaikka näin ei ole, päinvastoin.

Tieteen rajaama luonto ei ole todellinen luonto. Kun luontoa pakotetaan tieteen rajaukseen, syntyy toivottujen vaikutusten – luontoa koskevan tiedon ja hyvinvoinnin – lisäksi myös tarkoittamattomia, ei toivottuja vaikutuksia. Todellisuus vuotaa teknologisen puitteen reunojen yli saastumisena, ydinlaskeumina, jätteinä, lajikatona, ilmastonmuutoksena ja muina tunnettuina ilmiöinä. Luonnon toiseus ei sittenkään ole hallussa, vaikka tiede antaa näin ymmärtää. Vuotoja yritetään paikata ottamalla luontoa yhä paremmin haltuun, ei lakkaamalla pakottamasta sitä teknologiseen rajaukseen.

Voimme huomata, että kaupunkimme ovat yhä stilisoituneempia. Ruoho leikataan lyhyeksi ja se rosoisuus ja ainutlaatuisuus, joka tekee seuduista kauniita, siivotaan pois.  Lapset eivät enää leiki jännittävässä paikoissa, vaan tilalla on leikkipuistoja ja muita systeemin kolonialistisesta läsnäolosta kertovia uudispaikkoja. Kaikkea sitä mikä on tapahtunut emme edes huomaa tai pysty ilmaisemaan, mutta meillä on tunne, että jotain arvokasta on menetetty ja menetetään jatkuvasti.

Teknologia on tuottanut suurta vaurautta, lisännyt tuntuvasti ihmisten terveyttä ja helpottanut elämää. Tämä on tietenkin sinsänä hyvä asia, mutta Heidegger näkee siinä sen vaaran, ettemme muista enää perustaamme, olemisen ihmettä ja sitä millaisia olentoja olemme. Teknologinen ja tieteellinen maailmankuva otetaan maailmana itsenään, jäännöksettä. Kuitenkin merkityksettömyys, pitkästyminen ja nihilismi ahdistaa meitä ja tässä Heidegger näkee myös mahdollisuuden. Siinä pelastus missä vaara. Kun tajuamme, että teknologia on aikamme metafysiikka, tapa jolla aikamme kätkee olemisen ihmeen, näemme myös sen taakse.

Heidegger ei yksiselitteisesti vastusta teknologiaa, vaan pyrkii kysymään sitä. Hän näkee sen eräänä peitteenä olemisen päällä, saman jatkumon osana, jota muun muassa Platonin ideat, oliomainen Jumala ja Descartesin ego olivat olleet. Teknologia on tällaisen metafysiikan uusin muoto. Oleminen kaikessa rikkaudessaan jää piiloon. Tiede ei myönnä olemisen ja olevan eroa olevankaan, eikä sitä ole yleensä myönnetty filosofiassakaan. Oleminen ei kuitenkaan ole mikään oleva, eikä sitä voi laskea tai käyttää teknisessä toiminnassa. Jos ei tätä ymmärretä, kaikki jää yksiulotteiseksi. Zen-buddhalaisessa ja eri uskontojen mystisissä suuntauksissa sen sijaan pyritään näkemään maailma ilman peittoa, sellaisena kuin se on, ilman sapluunoita. Tässä on yhteys heideggerilaisuuden ja zeniläisyyden välillä.

Heideggerin pahin pelko liittyy nimenomaan olemisen unohdukseen ja siihen, mitä teknologia tekee olemisymmärrykselle, vaikka hän on toki huolestunut myös luonnon tuhoutumisesta ja siitä mitä luonnon valjastaminen ihmisen käyttöön voi pahimillaan saada aikaan. Missä Heidegger sitten näkee toivoa olemisymmärryksemme kannalta? Keskeisin seikka on juuri se minkä olen maininnut: Kun teknologian paikka ymmärretään oikein, voimme nähdä sen omassa olemuksessaan, uusinpana metafysiikan muotona, joka peittää olemisen ihmeen ja ihmisen olemisen avautumisen paikkana. Tieteen kuva maailmasta ei ole maailma, vaan yksi näkökulma maailmaan. Kun ymmärrämme, että sen baconilainen tapa pakottaa luonto esiin ei ole ainoa oikea, olemme jo voiton puolella.

Tässä yhteydessä Heidegger ottaa käyttöön keskiaikaisilta mystikoilta periytyneen termin silleen jättäminen. Heillä, esimerkiksi Mestari Echartilla, se tarkoitti jättäytymistä Jumalan haltuun ilman valmiita kuvia hänestä. Heidegger käyttää sitä samaan tyyliin, mutta Jumalan tilalla on oleminen. Silleen jättäminen on suoraa, sapluunaan pakottamatonta, tapaa jättäytyä olemisen haltuun. Suoraa suhdetta luontoon. Tällainen suhde on päinvastainen baconilaisen luonnon haltuunoton kanssa. Voidaan tietysti kysyä, voiko sapluunatonta tapaa nähdä tai kokea luonto olla olemassakaan ja Heideggerkin pohtii asiaa monelta kantilta avautumisen ja peittymisen käsittein, mutta on kuitenkin sitä mieltä, että olemisen salaisuudelle avoimempi silleen jättäminen on todellinen vaihtoehto. Silleen jättäminenkään ei ole salaisuudesta perillepääsyä tai sen avautumista ilman peittymistä, mutta se on varsinainen suhde salaisuuteen salaisuutena.

Heidegger puhuu länsimaisesta metafysiikasta ja tieteestä sen huipentumana valometafysiikkana, jossa luonto tuodaan valoon. Kun jokin asia valaistaan, se katoaa sellaisena kuin se pimeänä tai hämärässä on. Heidegger ei kiistä valometafysiikan tai tieteen totuutta, mutta ei usko sen fenomenologiseen ensisijaisuuteen. Salaisuus tuodaan länsimaisessa perinteessä väkisin valoon, ja se katoaa niin, että emme näe olemisessa mitään ihmeellistä. Elämismaailma totalisoituu ja yhdenmukaistuu teknologian myötä – rationalisaatio valuu tieteestä elämismaailmaan.

Toisena pelastavana tekijä Heidegger näkee elämismaailmasta lähtevät uudet alut. Tällaisista voisi mainita vaikkapa runouden, ystävyyden, paikkojen ja paikallisuuden omalaatuisuuden muistamisen ja vaalimisen, luontoretkeilyn tai vaikkapa – tämä ei totisesti ole Heideggerin oma kanta – situationistiset spektaakkelin vastaiset tempaukset. Nämä ovat vain esimerkkejä, ja jos niistä tekee itsessään pelastuken välineitä, ne voivat muuttua osaksi totaliteettia. CMX laulaa valtateillä etenevistä projekteista ja maakuopissa höyryävistä runonjaloista, joista edellisen johtavat tuhoon ja kadotukseen ja jälkimmäisissä on toivo. Luultavasti Heidegger myöhäiskaudellaan, planetaarisen teknologian kriitikkona, allekirjoittaisi tämän.

Heidegger ei korosta ruumiillisuutta kovinkaan paljon, mutta myöhemmässä Heideggerin innoittamassa ajattelussa epävarsinainen oleminen nähdään myös pääistyneenä ja ohentuneena. Ihminen ei ole enää koko ruumiillaan suhteesa maailmaan, vaan käsittelee päässään objekteja hieman koneen lailla. Paluu varsinaiseen olemiseen ja kokonaiseen, ruumiilliseen olemissuhteeseen voisi näin ollen olla myös yksi pelastava tekijä.

Mitä Heideggerista pitäisi ajatella? Onko hänen filosofiassaan järkeä? Onko Heideggerin suuri filosofianhistoriallinen kuvio suuruudenhulluutta, jossa hänen oma filosofiansa näyttäytyy ainoana pelastajana? On selvää, ettei se tee oikeutta kohteilleen, mutta silti siinä on sisäinen totuutensa olemiskysymyksen esiintuojana. Entä tieteen kritiikki, onko se kohdallista? Sanoisin, että kyllä, kun nähdään, että Heidegger filosofian kärki on olemisen unohduksessa, ei tieteen pätevyyden kyseenalaistamisessa sen omalla alueella. Heidegger on yhden asian filosofi, hän on huolissaan olemisen ihmeen peittymisestä. Tässä asiassa Heidegger uurtaa uraa, tässä hänellä on tärkeää
sanottavaa.

Heideggerin filosofian voi nähdä halutessaan modernia tieteellistä vallankumousta vasten. Kuten tiedetään, tuo vallankumous on muuttanut ihmisten elämäntunnetta hyvin radikaalisti, ja tätä muutosta Heideggerkin luotaa muiden asioiden ohessa omintakeisella ja vaikeaselkoisella filosofisella tyylillään. Hän ei näe Jumalan kuolemaa positiivisena asiana toisin kuin Nietzsche, mutta ei ole kristittykään, vaikka hänen taustallan näkyy Mestari Ekchart ja itse Raamattu, ja vaikka hän muuntaa kristillistä kieltä oman olemisen filosofiansa kielelle. Monet kristilliset teologit Paul Tillichistä ja Rudolf Bultmannista lähtien ovat käyttäneet hänen filosofiaansa, ja itse asiassa jopa nyky-Suomessa käytävässä kristillisessä keskutelussa on nähtävissä selvästi kaikuja Heideggerin olemisfilosofiasta.

Voi myös kysyä, onko Heidegger vain nostalgikko, joka on kiinnittynyt omaan nuoruuteensa ja kotiseutuunsa, eikä näe uudessa ajassa mitään hyvää? Epäilemättä tässä kritkiikissä on perää. Samoin Heideggerin suhde yhdessäoloon on tapeettoman negatiivinen. Hän näkee niissä liikaa ihmisyyden langenneita muotoja, eikä tunnista tarpeeksi sitä hyvää, joka ihmisten keskinäisessä olemisessa on. Silti kenen tahansa vieraannuttavaa vaikutusta analysoivat kohdat tavoittavat jotain olennaista ja ne ovat saaneetkin paljon edelleenkehittelijjöitä.

Heideggerin filosofian ottamisen oman elämän oppaaksi voi olla vaarallista. Kuolemaa kohti ei ehkä kannata olla joka päivä. Usein on parempi ajatella - myöskin aivan totuudenmukaisesti - että kaikki kuolevat eikä siinä ole mitään sen kummempaa. Myös olemisen unohdus voi olla hyväksi mielenterveydelle ja kenen tahansa tavoin olemalla saa parven keskellä lentävän edut.
Heideggerin ajattelu on sankarifilosofiaa, joka luotaa olemista itseään. Siinä etiikalla ja ihmisläheisyydellä ei ole juuri sijaa. Tällainen herooisuus, joka näkyi myös tavassa kohdata kuolema pystypäin, on ilman muuta sen huono puoli verrattuna esimerkiksi kristilliseen lähimmäisenrakkautta korostavaan ethokseen. Heideggerin avaamassa tilassa on kuitenkin kehitelty myös eettisiä teemoja. Parhaana esimerkkinä tästä on Emmanuel Levinas, joka korostaa absoluuttista vastuuta toisen kasvojen edessä.

Heideggeria on pidetty myös pelkkänä käsiterunoutena, kirjoituksina, jotka koostuvat lauseista, jotka eivät ole mielettömyydessään sen enempää totta kuin epätottakaan. Heideggerin on katsottu harovan tyhjää puheillaan olemisesta ja sen unohduksesta. Olen tässä esseessä koettanut tuoda esiin oman ymmärrykseni pohjalta Heideggeria itseään huomattavasti selvemmässä muodossa joitain hänen pääajatuksiaan. Selkoa Heideggeriin saadakseni olen tulkinnut häntä rajustikin. Jokainen tehköön omat jonhtopäätöksensä. Itse ajattelen, että jos Heidegger on käsiterunoutta, se on hyvää sellaista.

* Myöhemmin lukiessani Olemista ja aikaa uudestaan, en löydä juurikaan tukea sille, että Heidegger pyrkisi varjelemaan olemisen ihmettä tai salaisuutta. Pikemminkin varsinaisessa olemisessa ihminen näkee maailman alkuperäisellä tavalla outona. Varsinainen oleminen saa muutenkin niin pelottavan sävyn, että kummastelen, miksi Heidegger ylipäätään haluaa korostaa siihen paluun tärkeyttä. Itse oleilen mieluummin epävarsinaisesti kuin varsinaisesti sikäli kuin Heideggerin synkkään filosofiaan on uskomista. Silti Heideggeria voi tulkita myös olemisen ihmeen ja salaisuuden ajattelijana, mutta Heideggerin oma korostus Olemisessa ja ajassa ei sitä kovin paljon tue.

Se paha mitä kokemukselle on tehty, kun on tarkattu vain käyttäytymistä, kuten behaviorismissa ja kaikissa ulkoa päin tehdyissä analyyseissä ja päätöksissä kokijan puolesta. Kokonainen ihmispaljous on tullut kohdelluksi koneina ja maksanut sen pahana olona, vuosia, vuosikymmeniä, vuosisatoja. Kokemuksen historian muistaminen, kokemuksen politiikka ja ehkä muistamisen kautta kokemuksen lunastus, tavalla tai toisella, vaikka tämä ajatus on vielä hämärä. 

"Mitään liikuttamatta
haluan nähdä
niin kuin tämä syksy
muuttaa linnut."

Mirkka Rekola

"Eivät ne tiedä. Vain lähtevät matkaan kun kylmin ja pimein päivä nousee."

Anna-Maija Raittila

"Elää kysymyksessä on aluksi sama kuin tanssia (kapealla) nuoralla. Ja kuitenkin: kysymys uurtuu meihin, aukaisee meitä, koemme todellisuuden sen kautta - ja niin todellisuus voi myös vastata."

Mirkka Rekola

Anselm Kieferin näyttelyssä Mäntässä oli viime talvena teos, jonka päällä oli vaaka, jossa kuppeina olivat essentia ja eksistentia. Vaaka oli kallistunut essentian puolelle. Vaikka niin sanotussa olemusajattelussa on vakavat heikkoutensa ja vaaransa enkä usko siihen, voin kuitenkin ajatella, että jokaisella ihmisellä on jollain tapaa oma olemuksensa, vaikkei ihmislajilla olisikaan. Tosin ehkä ihmislajillakin voi olla jonkinlainen olemus, vaikkei sellainen kuin antiikissa ajateltiin, teleologinen tai muuta. Itse ajattelisin, että se olemus voisi sisältää esimerkiksi tarpeen saada rakkautta, enkä tarkoita tässä nyt vain sukupuolista rakkautta. Toki tätäkin vastaan voi saivarrella.

Kankaan paperitehdas
puihin on ripustettu pieniä valoja
tytöt keinuvat
juodaan
tanssimusiikki, piippu, tähtinen avaruus

aamuvarhainen
menen pitkää heinää kasvavan niityn läpi
täällä ruoho leikataan lyhyeksi ja elämän merkit
siivotaan pois
kävelen veteen joka on tarpeeksi kylmää

Juhannusruno

asemahalli on tyhjä, no any single person
hieman aavemaista jos niin haluaa ajatella
kaikki ravintolat kiinni, kaupat ja kioskit
vain lippuautomaatti sylkäisee uskollisesti tositteen

ravintolavaunu, ei ristin sielua
Lipton Yellow Label

Miksi kirjojen kirjoittaminen on tärkeää? Siksi että joku voi lukea niitä ja hoitaa siten itselleen niiden annin. Mutta eikö silloin lukeminenkin ole tärkeää, koska juuri sillä hoitaa itselleen kirjan annin? Ei ole niin että kirjailija olisi antaja ja lukija saaja. Molemmat ovat prosessissa, jossa anti hoidetaan lukijalle. Kirjailijoita riittää aina, kirjoja riittää. Tärkein osuus on lukijalla.

Lasten Hautausmaa

Lasten Hautausmaa on kaksi levyä tehnyt uusi suomalainen yhtye, jota on tituleerattu Suomen synkimmäksi. Synkkä se ei kuitenkaan varsinaisesti ole siinä todellisessa merkityksessä, jossa esimerkiksi Mana Mana on synkkä. Sille tyypillinen on uudelta levyltä löytyvä lause, jossa viitataan Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -lauluun sanoin: "jos käsi kädessä ois niin langeta vois yhdessä unholaan, tulin eilen kotiin kuin kuolemaan."

Thanatos, kuolemanvietti, on Freudin käsite, joka ainakin marcuselaisittain, minua tässä kiinnostavasti, tulkittuna on pyrkimystä rauhaan ja lepoon, ei kuolemaan. Lasten Hautausmaa onkin tässä mielessä aidosti thanaattista musiikkia, siinä kuolemalla on täysin thanaattinen rooli, sellainen, jolla ei ole mitään tekemistä oikean kuoleman kanssa. Samalla Lasten Hautausmaa on kuitenkin musiikillisesti menevää, se etenee kuin juna. Se on unilääkettä, jota käytetään väärin humaltumistarkoituksessa.

Kahvila-sarja

rantakahvila
kaksi metallista pöytää ja muutama tuoli joilla ihmiset
istuvat uima-asut päällä
iltapäivä pilvisyyttään aavistuksen melankolinen, hietikolla harvaa
joku ottaa kahvin lisäksi vielä viinerin

*

Cafe Vocan terassi, aikaisia vanhuksia
nostamassa rahaa pankkiautomaatista, äiti lapsen kanssa,
nuori kolli hiukset yön jälkeen pystyssä, valkoisia pilviä
taivasta
ei lämmin eikä kylmä

*

syön mansikkajäätelöä Kirkkopuiston kahvilan katoksen alla
tihkuaa vähän
kangaskassissa on Mozartia ja Bruckneriä
kirjastosta, kaksi naista lähtee sateenvarjoineen asemalle päin
suntio soittaa kelloja

Minusta on uskottavaa, että ihmisen biologiassa vallitsee viettimäinen tendenssi, joka johtaa luonnossa kuolemaan. Se ei ilmene ihmiselle todellisen, kauhean kuoleman toiveena, vaan pikemminkin haluna jäädä lepoon, hankkiutua häiritsevää yhteisöään vastaan aggressiivisin ottein, lähteä kävelemään laumasta ei-minnekään, josta uskoo löytyvän paremman paikan tai antautua sellaisen aatteen vietäväksi joka vie kuoleman syliin. Muita vastaavia ja ehkä osuvampia esimerkkejä on keksittävissä. Tällä taipumuksella on evolutiivinen perusta. Lauma, jossa hyödyttömillä ihmisillä aktualisoituu kuolemaan johtava vietti, selviää verrokkilaumaa paremmin ja ne geenit jotka ovat laumassa jossa hyödyttömät tuhoutuvat, leiviävät tehokkaammin. Tämä viettimäinen pyrkimys ei edes välttämättä ole mielihyväperiaatteen tuolla puolen toisin kuin Freud arveli, vaan luonto on voinut hoitaa asian niin, että hyödyttömät kokevat myös eri tavoin nautintoa vähittäisestä poistumisestaan, ainakin niin kauan kuin on jo liian myöhäistä.

Lievä melankolia on rikkinäiselle ihmiselle parempi kuin kirkas ilo ja elämänvietti. Jälkimmäisethän vievät mielenrauhan ja yöunet. Rikkinäinen ihminen tarvitsee kodin, jonne voi tavan takaa vetäytyä hoitamaan itseään käpertyvällä surumielisyydellä. Loistavaa taivasta, duuria ja huippumeininkiä ei kukaan kestä kauaa, ja rikkinäisen se laittaa kerrassaan epäkuntoon.

Istun yksin uimahousut päällä sateessa Lehtisaaren saunan edessä.
Katselen kun lokit lentävät pitkin järven pintaa ja hytisen kylmästä.
En ajattele mitään, en ole tietoinen.
Tietoisuuden aurinko on sammunut.
Minulla on autuas olo, unohdun ja yhdyn olevaiseen.
Joku löytää minut samasta asennosta tuntien päästä.

Ufon laskeutumisella pellolle, lestadiolaisteltan nousemisella pellolle, avaruustutkimuslaitoksilla ja muilla luonnontieteellisillä tutkimuslaitoksilla, jossa on laitteita, tutkimushalleja ja silmälle näkymättömien ilmiöiden luotaamiseen tarkoitettuja namikkarivistöjä, niillä on kaikilla jotain yhteistä. Jopa sirkusteltan ilmestyminen pellolle ajaa saman asian. Normaali maailma altistuu ihmeen maailmalle.

kevät
aurinko paistaa jalkakäytävän kiveykseen
opiskelijat laskevat katua alas polkupyörillään
ylämäkeen kävelevä parrakas mies sitoo takin lanteilleen ja ottaa kulauksen vesipullostaan
sisään puikahtavan tytön kasvoilla versoo hymy

pienessä kahvilassa
maailmanlopun edellä
uneksia Euroopan ravintolavaunuista
antaa teen jäähtyä lasissa
syntyä keväälle

Ei ole niin, että nykyinen luonnontiede on oikeassa siinä missä Platonin ideaoppi oli väärässä. Näin ajateltuna olisi ikään kuin olemassa yksi ja sama paikka, johon ihmiskunta työntää erilaisia oppeja ja maailmakuvia, joista sitten joku on ehkä oikea. Todellisuudessa kuitenkin ideaoppi (olettaen nyt että sellainen Platonilta löytyisi) ei koske lainkaan samaa asiaa kuin nykyinen luonnontiede, olisi aika outoa jos koskisi.

Poika puhuu puhelimeen suksivuokraamon nurkalla pää paljaana.
Lunta on enää laskettelurinteessä.
Aurinko vaatii aurinkolasit.

ensimmäisen kevätpäivän retki Haukanniemeen
mutaa maassa, mutaa saappaissa
tiheikön poluista ei talven jälkeen muista mitä piti seurata
järven toisella puolella on moderni kaupunki
kaatuneella puulla voi kuunnella metsän hiljaisuutta, lintuja

ajattelen joka päivä kuolemaa
sitä etten näe Harjun mäntyjä
että Voionmaankatua ei enää ole
että bussi ei käänny paloaseman luota
ja ne tytöt jotka pelaavat jalkapalloa
              Vehkalammen tekonurmella
eivät enää pelaa
takana itkevä koivikko, kevyt ja katoava

Vanha zen-sanonta sanoo: "Kun oppilas on valmis, opettaja ilmaantuu." Näin juuri on ja sama logiikka pätee muihinkin asioihin. Opettaja ei kuitenkaan ilmaannu jostain yliluonnollisesta syystä silloin kun oppilas on valmis, vaan valmiina oppilas havaitsee opettajien opettajana kaikkien mahdollisten asioiden kentässä. Samoin kun olet ajatellut intensiivisesti jotain, kyseiseen asiaan liittyvä tuttusi kävelee ohitsesi - havaitset juuri hänet koska sinulla on ajatustesi takia siihen erityinen herkkyys.

Terho Pursiainen: Jumala

Luin uudestaan tämän suomalaisen teologian nykyklassikon. Kannattaa perehtyä, jos haluaa tietää, millaista muuta uskonnollisuutta kirkossa esiintyy kuin Raamatun ja uskontunnustusten propositionaaliseen totuuteen uskovaa sorttia. Uskonnolla on Pursiaisen mukaan oma äidinkielensä, joka poikkeaa insinöörikielestä. Wittgensteinilainen ajatus toki, mutta Pursiainen eksplikoi sen hyvin. Kirja alkaa ihmisen liittolaisen kuvauksella, sen mistä Jung käytti sanaa Anima tai Animus riippuen sukupuolesta. Pursiainen lukee sen ikään kuin enkelinä. Siitä lähdetään kohtamaan sit menestysteologiaa, teodikeaa, Jumalan luonnetta ja kaikenlaista muuta.

Jukka Relander kirjoitti kirjassaan Ankkalinna ja lajien synty luontodokumenttien oikeistolaistumisesta. Itse näen jo seuraavan vaiheen. Avarassa luonnossa esiintyy lauseita: "Tällä käytöksellä ei ole mitään erityistä merkitystä. Ehkä se ilmentää vain gemssien loputonta elämäniloa."

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua

Tarinamuotoinen, mutta eksplikoiva kirja kristillisestä uskosta. Vähän löysä ja kipunaton, ja tarinamuoto on turha; parempi olisi ollut kertoa näkemyksensä suoraan. Hyvää: Kontula korostaa kristillisten tarinoiden merkitystä, ei niiden historiallista totuutta. Pitää moraalisesti väärää ja syntiä eri asioina toisin kuin monet muut kristityt. Itse vaistoan tuossa ajatuksessa paljon hedelmällistä, vaikka en tiedä lopulta miten siihen suhtaudun. Siinä synti on sinänsä klassisesti eroa Jumalasta, mutta vähemmän klassisesti hieman eri rekisteri kuin moraali, vaikka ne menenevätkin enimmäkseen yksiin.

”Ihmisen elämässä hänen aikansa on vain hetki, olemisensa alituista vaihtelua, järkensä himmeä tuikku, ruumiinsa matojen saalis, sielunsa rauhaton pyörre, kohtalonsa synkkä, maineensa epäilyttävä. Lyhyesti, kaikki mikä on ruumista on kuin virtaavaa vettä ja kaikki mikä henkeä, unelmia ja haihattalua.”

Marcus Aurelius

Missä on runous jos ei bussin tärinässä kun se
kiertää yöllä keskussairaalan pihan
ja painuu alas Kypärämäkeä.
Missä jos ei katulampuissa jotka liukuvat pimeässä
valaisten hetken lunta ja asfalttia.
En näe sitä, mutta tiedän että oikealla puolellani on
lakkautetun kirjaston vanha talo.
Köhniöjärjen kohdalla tulevat mieleen kesät jolloin pyöräiltiin
rannalle uimaan ja juomaan kaljaa
ja lapset hyppivät hyppytornista pää edellä.
Liikenneympyrän jälkeen kadotan suuntavaistoni.
Vain enää minä, bussi ja bussikuski.

Bussin nytke kuin mielen
valot joihin silmä jää kiinni
                                          kuljettavat
irti ajasta ja paikasta
toiseen aikaan
jossa vain hurina ympärillä on sama.

"...ihminen, joka elää avidyan, tietämättömyyden, tilassa, ei koe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan hän kokee sen oman mielensä luoman mielikuvan mukaisena, toisin sanoen mayana, harhakuvana. Saksalainen filosofi Immanuel Kant, joka oli tutustunut intialaiseen filosofiaan, ilmaisi saman asian puhumalla das Ding an sich -periaatteesta, toisin sanoen siitä, mitä asiat perimmältään, itsessään ovat, eli ne ovat ihmismielen luomien mielikuvien tuolla puolen."

Taavi Kassila: Ikuinen elämäntapa, tutkimusmatka hindulaisuuden alkulähteille

talvi-ilta
pimeä niin että valot heijastuvat ikkunoista
tyhjät ja täydet kaljalasit
ovista valuvat ihmiset, täydet
illan myötä tyhjentyvät

jäiset järvenselät
läpikulkemattomat haavikot
pellot, vaoissaan lunta
koivuja, kuusia, koivuja
yksinäinen jääkiekkokaukalo
reunallaan rivi varpusia: pyrähtää lentoon