Vuoden 2022 kirjat

 Kaija Rantakari: Salit

Taidemuseo tai -galleria -lähtöistä runoutta, jonka luen kuitenkin pääosin eroottisena, mutta joka on vielä muutakin. Tasapainoista ja tyylikästä. Rantakarin paras kirja tähän mennessä.

Wolfram Eilenberger: Vapauden tuli

Taikurien ajan ”jatko-osa”, joka sijoittuu natsien valtakauteen, osin toisen maailmansodan aikaan. Päähenkilöinä neljä naisfilosofia: Arendt, Weil, Beavoir ja Rand. Ei yllä Taikurien ajan kiehtovuuteen, ei lähellekään, mutta on kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Kirja valottaa filosofien elämää ja heidän ajatteluaan toistensa avulla aikana, jolloin heidän todellinen läpimurtonsa on vielä kaukana. Liian täyteen ammuttu ja jotenkin hieman sotkuinen. Kuvaa yhtä lailla aikaa kuin filosofejakin. Tulisipa vielä kolmas kirja näitä.

Tomi Bergström: Mieletön häiriö

Psykiatrian ja psykiatrisen diagnostiikan havainnollista ja pätevää kritiikkiä. Bergströmin mukaan mielenterveysongelmissa on kyse elämän ongelmista, ei mistään mystisistä mielenterveysongelmista. Hänen mukaansa koko mielenterveysongelmista puhumisesta pitäisi luopua ja siirtyä avoimen dialogin malliin, jossa monenkeskisellä elämän ongelmista keskustelemisella olisi pääpaino ja lääkkeitä määrättäisiin paljon vähemmän. Hieman puiseva tieteellisyytensä takia, mutta sisällöltään tärkeä kirja.

Ulla Tuomainen: Eläimellistä parinvalintaa

Vertaisarvioitu kirja käsittelee eläinten parinvalintaa ja perhe-elämää monipuolisesti, mutta hieman tilkkutäkkimäisesti niin, että evolutiiviset kehityskulut siihen miten moinen pariutumistapojen moninaisuus on syntynyt jäävät pimentoon. Eläinten parinvalinta on tylyä tai joskus jotakin muutakin tähdäten kuitenkin aina maksimaalisen hyvän perimän siirtämiseen mahdollisimman runsaaseen jälkikasvuun. Kyse seksuaalivallinnassa on siis ns. geenin itsekkyydestä. Ankaraa kilpailua on joka tasolla.

David Foster Wallace: Tennisesseet

Esseekokoelma joka käsittelee yksinomaan tennistä. Ensimmäinen essee on Wallacen omasta junioritennisajasta, loput enemmän penkkiurheilua. Älykäs ja loistavasti kirjoitettu, mutta tennis aiheena ei minulle täysin kanna, vaikka olen itsekin mätkinyt teininä palloa harrastemielessä Suonenjoella ja katsonut televisiosta. Tykkäsin tästä enemmän kuin Hauskaa mutta ei koskaan enää -esseekokoelmasta ehkä siksi että tämä oli jotenkin viileämpi ja Hauskaa mutta ei koskaan enään esseet käsittelivät mm. vastenmielistä luksusristeilyä ja jotakin pornotapahtumaa. Parasta antia tennisesseissä oli rikas kuvaus Usan avoimista, jossa koko miliöö on tarkastelun alla.

Juha Himanka: Filosofia ja tämä elämä

Tätä paksua anekdooteista koostuvaa jaarittelua on vaikea nähdä filosofisena teoksena, vaikka sellainen se ilman muuta pyrkii olemaan. Enemmän se on filosofian hypistelyä. Pitkät pätkät uhrataan tieteenhistorialla ryyditettyyn suhteellisuusteorian käsittelyyn ja kritiikkiin. Mukana on myös paljon kädenlämpöistä huttua oppimisesta ja opettamisesta. Ja Husserl nostetaan aina välillä esiin. Jos fenomenologia on tällaista, en ole kiinnostunut siitä.

Francis Fukuyama: Identiteetti

Historia ei loppunut, mutta siinäkin kirjassa oli paljon mielenkiintoista. Tämä Fukuyaman uusin käsittelee Platonin thymosta, tunnustuksen politiikkaa, identiteettiä ja sisäisyyden juurtumista (filosofian) historiassa. Alkupuoli on filosofista ja osin yhteiskuntateoreettista. Fukuyama käyttää filosofiaa valaisemaan aidosti nykyhetken asetelemia. Loppupuoli irtoaa hieman tuosta taustasta ja on enemmän maailman viime aikojen tapahtumien yleistä erittelyä. Fukuyaman ratkaisu ei ole hylätä identiteettien merkitystä, se olisi mahdotonta, vaan koettaa löytää ihmisiä yhdistäviä identiteettejä.

Anu Kantola & työryhmä: Kahdeksan kuplan Suomi

Sosiologinen artikkelikokoelma kuvaa perinteisesti lähinnä työn, talouden ja äänestyskäyttäytymisen kautta kahdeksaa eri kuplaa rikkaista johtajista tukien varassa sinnitteleviin. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jossa on haasteltu ihmisiä eri ryhmistä ja näin muodostuu kahdeksan eri kuplan omakuva tai syvä tarina. Kovan työnteon varaan rakentuva identiteetti yhdistää montaa kuplaa. Nämä kahdeksan kuplaa eivät ole tarkoitettu kattavan koko Suomen väestöä, vaan ne on valikoitu sitä edustamaan. Kirjan ja sen kuplat olisi voinut rakentaa toisellakin tavalla, vähemmän sosioekonomiseen asemaan keskittyen, mutta hyvää sosiologiaa joka tapauksessa.

Pirjo Koskinen & Petri Nummi: Lisääntymisen vimma

Populaarimpi kuin Eläimellistä parinvalintaa, joka on myös ilmestynyt äskettäin. Ja siinä missä Eläimellistä parinvalintaa käsittelee monipuolisesti eri lajeja, Lisääntymisen vimma keskittyy pitkälti ihmiseen. Samojakin juttujakin on: seksuaalivalintaa, geenien leviämistä, spermakilpailua ja sukupuolten välistä kilpailua eri tavoilla. Myös homoseksuaalisuudelle on uhrattu muutama sivu. Ihan ok kirja, mutta itselleni ei niin mielenkiintoinen kuin väkisinkin vertailukohdaksi tarjoutuva Eläimellistä parinvalintaa.

Virpi Alanen: Mahdollisia rakkauslauseita

Aforismikokoelma rakkaudesta ja luonnosta, luontokuvin, luontovertauksin, luontohavainnoin, luontorakkaudella. Itse asiassa rakkaus on tässä kokoelmassa rakkautta maailmaan ja ennen kaikkea luontoon enemmän kuin toiseen ihmiseen, vaikka jälkimmäisenkaltaisiakin aforismeja on. Edustaa lyyristä aforismia puhtaassa muodossa. Hyvin kirjoitettu kirja.

Mikko Kuustonen: Omaelämäkerta

Kuustonen oli minulle lukioaikana tärkeä hahmo, ja olen pitänyt hänestä myöhemminkin. Hänen tarinansa on niin tuttu ja monesti kerrottu, ettei tämä omaelämäkerta paljoa antanut. Kuustonen pohtii omaa elämäänsä ja on itseironinen eikä peittele huonoja puoliaan, mutta muista hän ei sano mitään negatiivista. Kirja rasittuu tällaisistä lauseista kuin "arvostan suunnattomasti näitä tilaisuuksia tehdä yhteistyötä näiden upeiden ihmisten kanssa" ja "olen äärimmäisen kiitollinen niistä lukuisista kohtaamisista...."

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Romaani koostuu fragmenteista, joista osa on Viikilän elter egon Jan Holmin kuvitteellisesta kirjasta Taivaallinen vastaanotto, osa Holmin tai muiden puhujien ajatuksia ja osa vielä jotakin muuta. Juonta romaanissa ei ole, mutta sen keskiössä ovat Jan Holmin sairaalakokemukset avosydänleikkauksen ympäriltä. Paljon juttua kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, ja suunnilleen kaikki tapahtuu Helsingissä. Romaania voi lukea myös fragmenttikokoelmana. Ja ne fragmentit ovat tuoreita ja kiinnostavia. Erikoiskirjallisuutta, mutta ei ollenkaan vaikealukuista.

Elizabeth Strout: Voi William!

Strout palaa romaanissa kirjailija Lucy Bartoniin, joka kohtalon oikusta auttaa entistä aviomiestään tämän sukulaisten etsimiseen liittyvässä projektissa. Kirja laajenee avioliittokuvaukseksi. Olen aina pitänyt sellaisia tylsinä, mutta Strout ei ole koskaan tylsä. Taas vanhoja ihmisiä, taas erityislaatuista kerrontaa, taas psykologista tarkkuutta ja lämpöä. Strout on erinomainen kirjailija.

Joel Haahtela: Elena

Mies näkee pienoisromaanissa nuoren naisen ja etsiytyy näkemään tätä yhä uudestaan. Kerronnaltaan hieman pidättyvää, ehkä jopa varovaista tai sitten vain vähäeleistä. Lopussa tulee yllätyksiä. En juurikaan tykännyt.

Maggie Nelson: Sinelmiä

Luin minäkin tämän. Ja hienohan se oli. Fragmentaarista esseistiikkaa, jonka keskuksena on intohimo siniseen väriin. Siitä se risteilee eri suuntiin niin kuin esseistiikka usein tekee. Henkilökohtaista, viittauksia filosofiaa, kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen, lisää henkilökohtaista. Elegantti, sopivasti keveä ja ei liian pitkä.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Murakamia voi pitää viihdekirjailijana, mutta silloin jää huomaamatta herkkyys, jolla hän tarinoitaan kertoo. Eikä viihdekirjallisuutta sitä paitsi pidä aliarvioida. Tässä surrealistisia ja fantasia-aineksia sisältävässä kirjassa seurataan kahta kertomuslinjaa, mulkvist-isänsä luota karannutta 15-vuotiasta poikaa ja kissojen kieltä osaavaa yksinkertaista ja lukutaidotonta vanhaa miestä. Kyllä tämä lukea kannatti.

Maggie Nelson: Argonautit

Esseekirjallisuutta Nelsonin omasta raskauden ajasta ja hänen muunsukupuolisen kumppaninsa testosteronihoidoista ja muusta sellaisesta. Queer- kirja ja kirja queer-naisesta akateemisen maailman ja henkilökohtaisen elämän ristetyksissä. Aika puuroista tekstiä, jäsentelyä olisi kaivannut enemmän; nyt kaikki oli ladottu yhteen pötköön ilman väliotsikoita.

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli

Alussa sosiologiaa opiskelleelle läpituttua juttua siitä, kuinka Suomi on nationalisten ajatusten ylhäältä päin synnyttämä. Sitten mennään enemmän suomen kieleen ja kielitieteeseen ja siihen, kuinka kieli muovaa asioiden hahmottamista ja ajattelua, vaikka kielifilosofoimaan Saarikivi ei ryhdykään. Saarikivi kertoilee myös jonkin verran omasta elämästään, mikä on melkeinpä kirjan kiinnostavinta antia. Lopussa suuressa roolissa on myös huoli suomen kielen tulevaisuudesta.

Georges Bataille: Isovarvas

Suomennosvalikoima sekalaisia kirjoituksia Bataillelta. En jaksa olla oikein kiinnostunut. Hänen henkilökohtainen mytologiansa ei vastaa omaani eikä muutenkaan enää kiehdo. Bataillella on kyllä filosofisesti kuranttiakin kamaa, kuten parhaiten joistakin Noidan oppipojan artikkeleista ja Elisa Heinämäen väitöskirjasta Tyhjä taivas voi lukea.

Ester Nuori Leppä: Maanantai ja mustat hitit

Ensimmäisellä lukukerralla pitkälti tajuttavia runoja, jotka kuitenkin antavat myös useammalla lukukerralla. Tietty traagisuus ja elämänläheisyys kantaa runoja. Kun päälle laitetaan vielä se, että Essi on maaginen esiintyjä, voidaan turvallisesti todeta, että tässä on runouden tulevaisuus, ainakin yksi niistä.

Terhi Forssen: Sinä olet ääni minä olen hiljaa

Tasapainoinen runouutuus, jossa sanat ovat tarkasti paikallaan silloinkin, kun ne levittäytyvät koko sivulle. Kirjassa liikutaan Suomessa ja Broadwayllä.

Rachel Cusk: Ääriviivat

Romaani jossa kirjalija lähtee pitämään kirjoittajakoulutusta Ateenaan. Cusk ei kerro kertojasta paljonkaan, vaan pääosan saavat tämän kohtaamien ihmisten tarinat, ääriviivat. Psykologinen romaani, mutta tylsä ja vähäverinen.

Tarmo Kunnas: Nietzsche ajattelijana

Kirjan mittainen katsaus Nietzschen ajatteluun, sen kausiin ja vivahteihin. Hieman puiseva ja täyteen ahdettu, mutta keskittyy historialliseen Nietzscheen, eikä kehittele omaa filosofiaa tämän pohjalta. Siinä mielessä esimerkiksi Deleuzen teosta Nietzsche ja filosofia sopivampi, mikäli haluaa tietää mitä itse Nietzsche sanoi ja tarkoitti.

Mari Laaksonen: Degne

Runokokoelma konejumalattaresta, ”merkityksien syntymisen prosessista”, joka on metaforien saavuttamattomissa. Kirjassa on yhdistetty mytologiaa, neurotiedettä ja uskontoa. Filosofisia kysymyksiä nousee myös. Kirjoittajalla on ainakin runokieli hallussa, mikä antaa jo, vaikkei jaksaisi seurata kaikkea mitä teokseen liittyy. 

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Taidokasta runoutta, tarkkaa havinnointia, säkeiden vyörytystä rekisterissä, joka on korkea ja ylistävä. En kuitenkaan kovin paljon jaksanut.

Julian Baggini: Ajatteleva maailma

Alaotsikkona Filosofian maailmanhistoria. Enemmän kuin filosofian historiaa, kirja on katsaus filosofiaan eri puolilla maailmaa käsittäen toki paljon myös filosofian historiaa. Baggini paneutuu etenkin Aasian ja muslimimaiden ajatteluun ja toisaalta vertaa niitä länsimaiseen traditioon. Kungfutselaisuus, taolaisuus ja buddhalaisuus, joita on pitkään pidetty vain uskontoina tai oppeina, ovat keskiössä tai taustalla Aasialaisen filosofian kohdalla. Käsiteltävinä aiheina ovat esimerkiksi minuus, hyve-etiikka, harmonia ja individualismi, sanomaton jne. Hyvä kirja ehdottomasti, suosittelen!

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona

Kelpo novellikokoelma Murakamilta.

Kai Nieminen: Elämän vuoteessa

Runokirja muun muassa minän suhteesta sinään. Ei ihan parhaita Kai Niemisiä.

Herbert Marcuse: Eros & sivilisaatio

Nyt 70 vuoden jälkeen suomennettu nykyklassikko Frankfurtin koulun filosofilta. Edustaa puhtaimmillaan freudomarxilaisuutta - kaikki Frankfurtin koulun tekstit eivät yhtä vahvasti sellaista ole. Mielihyväperiaatteen ja todellisuuden yhdistävä todellisuusperiaate on herruuden vallitessa suoritusperiaate ja elämä herruuden alla vaatii lisätorjuntaa, jota ilman onni voisi olla mahdollisempaa. Suoraan sanottuna aika hankalalukuinen ja osin jotenkin vanhentuneen oloinenkin. Opiskeluaikana olisin pitänyt enemmän.

Reetta Pekkanen: Pieniä kovia nuppuja

Tämä Pekkasen esikoisteos on selväsanaisempi kuin toinen, Kärhi, mutta jostain syystä pidin Kärhistä enemmän. Runouden arvonimen lunastavaa toki tämäkin. Kirjassa ei ole yhtä aihetta, jonka voisi nimetä, vaan monenlaista. Tyylillisesti kuitenkin yhtenäinen.

Vuonna 2021 luetut kirjat:

Tua Forsström: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen

Parinkymmenen vuoden takaista proosarunoutta josta pidin. Selväsanaista ja ei ajattelua, mutta runot menevät syvälle; lunta pyryää ja levottomuus ja levollisuus olivat molemmat läsnä. Runoja teki mieli lukea aina uudestaan. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto.

Kaspar Colling Nielsen: Euroopan kevät

Houellebecq-vaikutteisen vaikutteinen romaani rikkaiden modernissa ja luonnonläheisestä utopiayhteisöstä tulevaisuuden Tanskassa. Luokituksena scifi, mutta ei varsinaista scifiä kuitenkaan. Päähenkilöinä taidegalleristi Stig ja hänen huippututkimusta tekevä vaimonsa, syömishäiriöinen tyttärensä ja tietoisuuden saava lemmikkikoira sekä Stigin gallerian seksinhuuruinen luottotaiteilija. Ei yhtä älykästä ja jäntevää kuin Houellebecq, mutta hyvä lukuromaani.

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24

Ei läheskään niin hyvä kuin Euroopan kevät. Parasta tässä oli idea, joka käy ilmi jo nimestä. Taas biologisesti kuolemattomia ihmisiä ja koiria ja tarinoita tarinan sisällä, jotka tuntuivat täytteeltä eivätkä oikein toimineet.

Georges Bataille: Sisäinen kokemus

Pääosin puolikaunokirjallista, mystistä häröilyä. Ei lainkaan sellaista filosofiaa kuin suurin osa Noidan oppipojan teksteistä.

Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle

Selväsanaista ja yksinkertaista, ei kovin kiinnostavaa runoutta vuodelta 2007.

Sini Silveri: Titaanidisko

Toisinaan kekseliäistä puhekieltä ja kirjakieltä yhdistävää uutta ulkoilmarunoutta, kuin jokin yleinen festari menossa koko ajan. Ei kuitenkaan ihan minun makuuni.

Torsti Lehtinen: Matissen kappeli

Aforismeja ja joitakin runoja. Vaikuttaa koosteelta jossa osa aforismeista on julkaistu ennenkin. Ei uponnut oikein minuun, vaikka mukana oli myös joitain varsin hyviä afoja ja jotkut runot olivat hauskoja.

Veijo Meri: Manilaköysi

Romaani sodasta köyden kanssa palaavasta miehestä. Sisältää paljon tarinaan kuulumattomia juttuja. Ainoa sodasta kertova romsku jonka olen lukenut. Surkeaa ja vanhentunutta huumoria. Supertylsä kirja.

Plutarkhos: Mielen tyyneydestä

Suomennosvalikoima kreikkalaiselta filosofilta. Teksteissä on ns. self helpin piirteitä, mutta ne eroavat nykyisistä self help -kirjoista siinä, ettei niissä vedota mindfulnessiin tms, vaan järkeen. Huomionarvoisinta on kuitenkin se, miten Plutarhoksen tekstit osuvat aivan yhtä hyvin nykyaikaan kuin antiikin aikaan. Ihminen ei ole muuttunut yhtään.

A.W. Yrjänä: Grammata

Runokirja, jossa on mytologiaa, historiaa, filosofiaakin, kaikki tuttuun yrjänäläiseen tapaan. Paljon nimiä. Ei huono kirja ollenkaan, vaikka en olekaan enää ollut niin innostunut Yrjänän maailmasta. Muutamia hyviä pointteja jäi vähintäänkin käteen. Parempi kuin monet ajanmukaisemmat runokirjat.

Tommi Liimatta: Rollo

Olin nuorena kova Nollapiste-fani, mutta minulle tuli jossain vaiheessa vastareaktio. Nyt kun minulla on tarpeeksi etäisyyttä Liimattaan, voin lukea kirjoja joissa hän yhä tekee myyttiä itsestään. Aluksi ei tuntunut hyvältä, mutta tämä muistelmakirja on lopulta varsin kiinnostava ja aktiivisen nuoruuden päiväkirjoittamisen takia tarkka dokumentaatio Nollapisteen Rovaniemestä ja Liimatan nuoruudesta. Liimatta oli todella ahkera puuhaamaan kaikkea ja poikien välinen ystävyys on mielenkiintoinen aihe. Lopulta oma fanituksemme oli kuitenkin suurempaa kuin Nollapisteen musa, jolle annoimme kuulijana merkityksen.

Laotse: Tao Te Ching – kirja Taon toeteutumisesta

Idänviisaita sanoja taolaisuuden perusopuksessa. Loppukirja jota en lukenut käsittelee tekstin eri versioita ja kääntämisen ongelmia.

Irja Askola: Jos olet, ole nyt

Huonoa mutta sympaattista runoutta Helsingin ex-piispalta ajalta ennen kuin hän oli piispa.

Mestari Eckhart: Sielun syvyys

Luin tämän keskiaikaisen mystikkofilosofin opetuspuheita ja saarnoja sisältävän kirjan hiljakseen kahden vuoden aikana. Vaativaa kristinuskoa mestarilta, jolla ei ollut pienintäkään epäilystä Jumalan olemassaolosta. Saarnoja joissa uskovan katsotaan olevan yhtä Jumalan kanssa ja saarnoja joissa Jumalasta ei voi sanoa että hän on hyvä, koska hyvyys on niin tiukasti ihmiseen sidottu käsite. Negatiivista teologiaa siis. Kehoitusta pysytellä kokonaan luojassa eikä ollenkaan luoduissa. Paljon mystisiä saarnoja jotka menivät nyky-Suomessa asuvalta lukijalta täysin ohi. Paikoin villiä Raamatun tulkintaa. Vähän työläskin luettava, mutta ilmanmuuta kiinnostava. En silti saanut siitä niin paljon kuin toisesta suomennetusta Eckhartista Jumalallisen lohdutuksen kirjasta.

Touko Kauppinen: Häikäisevät

Hyvällä, tunnustelevalla ja vaivattoman oloisella kielellä kirjoitettu esikoisromaani, jossa ei tapahdu mitään kummoista, vaikka tapahtumisen tuntua onkin. Se on aluksi viehättävääkin, mutta jättää kokonaisuudesta hahmottoman vaikutelman.

Pauli Tapio: Tyhjä, suuri ja öinen

Tapion toinen runokirja kertoo runon keinoin ihmisestä ja hänen ajastaan, myös nykyajasta. Se sisältää kuusi yhteen pötköön kirjoitettua osaa. Ensimmäisestä tulee vähän mieleen Eeva-Liisa Mannerin runoelma Kambri Tämä matka -teoksesta, jossa siinäkin käsitelleen alkua, ihmisen alkutaivalta.

Elsa Tölli: Fun Primavera

Lavarunoilijan punk-henkinen iso vihko täynnä käsin ja koneella kirjoitettuja runoja ja piirroksia. Ei huonoja runoja missään tapauksessa vaikken olekaan kohderyhmää. Hyvin on saatu spoken wordin henki siirtymään paperille. Tämmöistä ei pysty kirjoittamaan kuin nuorena.

Olli-Pekka Tennilä: Lemmonommel

Tennilän edellisen runokokoelman, Onton harmaan tasa-arvoisesti aseteltujen, fenomenologisten fragmenttien läpi kuulsi jotakin. Lemmonommel, sekin samalla tavalla fenomenologisesti tehty, on pidempien fragmenttien suuntaan kehittyvää ajattelua, mutta toisaalta myös aiempaa enemmän kaunokirjallista revittelyä. Mestariteoksia molemmat.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Nainen makaa sairaalassa ja hänen äitinsä, jota hän ei ole paljon aikuisena nähnyt, tulee katsomaan häntä ja istuu monta vuorokautta sängyn vieressä. Juoruilua yhteisistä tutuista, lapsuuteen pomppivia tarinoita, lääkäri joka on niin hyvä että tytär alkaa rakastaa häntä. Stroutin tyylistä kertoilua jossa leppoisien jaksojen keskellä tulee esiin kipeitä asioita. Myötätuntoa hahmoja kohtaan enemmän kuin Olive Kitteridgessä. Aika ohut kirja. Tykkään Stroutista.

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Stroutin kirjoissa juoruillaan paljon! Tämä on novellikokoelma, jonka novellit nivoutuvat pienen kaupungin ihmisten sekä sieltä lähtöisin olevan äärimmäisen köyhistä oloista kirjailijaksi tulleen Lucy Bartonin ympärille. Kaikki on mahdolista, myös kaikkein kauheimmat asiat. Silti mukana on myös lämpöä, mutta ei halpaa lämpöä. Stroutin kirjat ovat ystävyyttä.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Romaani nuorista japanilaisista ihmisistä. Mielenterveysongelmaisesta Naokosta jota tarinan päähenkilöpoika rakastaa ja elinvoimaisesta Midorista jota hän myös alkaa rakastaa. Ainakin kaksi itsemurhaa, mutta Murakamin otteella ei kuitenkaan synkkä kirja. Romanttinen romaani. Ei yliluonnollisia tai surrealistisia elementtejä. Pidän Murakamista sitä enemmän mitä vähemmän sellaisia on. Hyvä kirja.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Lapsuuden rakkaus ei jätä miestä rauhaan, vaikka tällä on onnellinen avioliitto, kiinnostava työ ja kaksi lasta. Toimii.

Elizabeth Strout: Olive, taas

Olive Kitteridgen "jatko-osa", jossa Olive elää vanhuuttaan. Tuttuun stroutilaiseen tyyliin erillisistä kertomuksista koostuva romaani käsittelee kuitenkin enimmäkseen muita saman pikkukaupungin ihmisiä, pääasiassa vanhoja. Strout on henkilöidensä ja heidän ajatusten kuvauksessa rehellinen ja kaunistelematon. Hän on kriisien ja järkyttävien tapahtumien kirjailija. Ei mikään kauhean vetävä kirja, mutta antoi suht paljon.

Eeva Rohas: Syvä pää

Romaanin keskeisinä hahmoina reborn-nukkea vauvana hoitava nainen ja kilpauimarityttö sekä hänen eläinlääkäri-isänsä. Heidän tarinansa kietoutuvat loppua kohti yhteen. Kun tietää että Rohas on kirjoittanut Girardista väikkärin, mimesiksen teemat etenkin uintikuvioissa ovat ilmeisiä. Taitavasti tehty romaani. Ja aika ahdistava.

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Tarina köyhästä maaseudun pojasta, jolle ei annettu nimeä vaan jota kutsuttiin vain pojaksi. Hän etenee osin hyvin kyseenalaisin keinoin lopulta yksityisyrittäjäksi, koska haluaa vimmatusti pimeydestä valoon. Kirja ei ole kovin mukavaa luettavaa, mutta antaa kaunistelemattoman kuvan Intiasta orientalismin takaa ja lisää tietoa ja ymmärrystä maailmasta. Intian ruumiinavaus.

Risto Oikarinen: Piispa

Kirkkoa tuulettava romaani naispuoleisesta piispasta, joka ei usko Jumalaan, mutta koettaa pitää seurakuntalaiset uskossa. Piispa muistelee omaa elämäänsä, uraa sekä kuraa, jota on saanut vanhoillisilta osakseen. Kyse ei ole mistään nynnystä, vaan itsetietoisesta naisesta. Muuten en olisi ehkä jaksanut lukea, mutta kirkolliset aiheet kiinnostavat.

Tuukka Pietarinen: Lukematon

Uusi runokirja joka ei napannut. Vaikutti käsitetaiteen tapaiselta, johon en jaksanut nyt ottaantua.

Walter Tevis: Musta kuningatar

Romaani josta on tehty saman niminen Netflix-sarja. Orpotytöstä sukeutuu shakin supertähti, jolla on päihdeongelmia. Shakin maailma on kiinnostava ja pelejä käydään vähän enemmän läpi kuin sarjassa. Beth Harmon on myös hyvin kiinnostava hahmo. Romaani on pitkälti samanlainen kuin sarja, mutta loppuosassa on eroavaisuuksiakin. Hyvä kirja, mutta sarja on vielä paljon parempi. Tapahtuu 50-60 -luvulla.

Suvi Valli: Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja

Esseekokoelma joka on hyvin kaunokirjallinen, jopa lyyrinen, lähtee erilaisista ruumiin asennoista, kuten kyykystä, pyllistyksestä ja hartioista korvissa, mutta risteilee niistä moneen suuntaan. Uudenlaista ja laadukasta esseistiikkaa tukevan kirjan paksuisesti.

Tero Tähtinen: Lohikäärmeen päivät

Esseistinen päiväkirja Shanghaista, jossa Tähtinen asui puoli vuotta. Aika pitkälle rakentunut teen juonnin ympärille, mutta kyllä siinä myös sekä kiinalaista kirjallisuutta ja viisautta että nyky-Kiinan meininkiä käsitellään, joskin viimeksi mainittu jää melko ohuelle. Tällaisia matkakirjoja on kiva lukea.

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

Tokiossa tapahtuva yhden yön romaani, jossa pääosissa ovat yökahvila, siskospari joista toinen vain nukkuu, yökahvilassa valvovaa siskoa lähestyvä jätkä ja tuntihotelli jossa tapahtuu pahoinpitely. En ole ennen lukenut Murakamia, mutta tämähän oli vetävä ja tenhovoimainen.

Karoliina Maanmieli, Tapio Gauffin ja Nisse Suutarinen: Skitsofrenia (yliviivattu) – onko diagnoosi totta?

Nykypsykiatrian ja neuroleptien kritiikki, joka sisältää monenlaisia aineksia potilaiden tai entisten potilaiden kirjoittamista omakohtaisista tapauskertomuksista antipsykiatriseen näkemykseen psykiatrian nykytilasta. Sisältää myös konkreettisia parannusehdotuksia, joita pohjustetaan tutkimustiedolla. Tärkeä kirja.

Jaana Seppänen: Outokuoriaiset

Paksu esseekokoelma mitä moninaisemmista aiheista, kuten Cicciolinasta, Putinista ja Venäjästä ja Celinestä. Jaana Seppäsellä on laaja kirjallinen ja muunkinlainen sivistys, mutta esseiden tyyli on kohkaava ja monisanaisen runsas, kun itse pidän enemmän Pauliina Haasjoen tai Suvi Vallin tyylisistä viileistä esseisteistä. Seppäsen Iltapäivä oli elegantimpi esseekokoelma kuin tämä, ja toimi kokonaisuutenakin paremmin.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Seikkailukertomus määrätyn lampaan etsinnästä Japanissa. Ei kuitenkaan mitään Bond-tyyppistä toimintaa. Sisältää yliluonnollisia elementtejä. Tyhjänpäiväinen.

Virpi Pöyhönen: Noidankehästä pois

Vahvasti käytännölliseen tutkimukseen perustuva kirja koulukiusaamisesta ja siitä, kuinka sitä voitaisiin vähentää. Tieteellinen ote tuo mukaan oman kuivuutensa, mutta toisaalta se myös vakuuttaa. Yksi lähtöajatus on, että kiusaamissuhde on aina valta- ja alistussuhde. Tärkeä kirja etenkin koulukiusaamisen kanssa työskenteleville.

Friedrich Nietzsche: Antikristus

Nietzschen filosofinen pamfletti kristinuskoa vastaan. Nietzschen eduksi nykyateisteihin verrattuna on sanottava, että hän ei yritä todistaa Jumalaa olemattomaksi, vaan käy kristinuskon kimppuun kokonaisuutena. Välillä tuntuu, että Nietzsche tajuaa mistä kristinuskossa on kysymys, mutta valitsee väärän puolen, välillä että hän luo olkiokkomaisen irvikuvan kristinuskosta. Joka tapauksessa aikamoista rätkimistä verrattuna Nietzschen pääteoksiin (Moraalin alkuperästä, Hyvän ja pahan tuolla puolen, Iloinen tiede), vaikka samanlainen mentaliteetti niissäkin on, vain kypsemmässä muodossa. Epävakuuttava kirja.

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Esseekokoelma, jossa Krohn käsittelee lapsuuttaan, puberteettiaan ja nuoruuttaan, mutta siirtyy sitten omimpiin aiheisiinsa, kuten tietoisuuteen, kirjoittamiseen ja eettisiin kysymyksiin. Myös parapsykologiaa käsitellään. Paljon kaikenlaista. Ei mikään erikoinen, mutta jollain tavoin kyllä sympatiseeraan Krohnia.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Esseekokoelma muun muassa väkivaltaisesta seksistä ja seksuaalisesta väkivallasta, Dubaista ja taidemuseoista. Varmasti hyvää esseistiikkaa asiaankuuluvine pohdiskeluineen ja kirjoittajan sivistyksestä kertovine viittauksineen, sekä muodoltaankin sellaista kuin esseistiikan nykyään pitää olla. En kuitenkaan erityisesti innostunut.

Kristiina Brunila & co (toim.): Terapeuttinen valta

Yhteiskunnallisia ongelmia ratkotaan psykologin vastaanotolla yksilöllistämällä ne yksilön ongelmiksi. Muun muassa tästä on kyse. Kirja on laaja artikkelikokoelma, jonka puitteissa terapeuttista valtaa käsitellään psy-tieteiden leviämisenä yhteiskunnan eri osa-alueille. Terapeuttinen valta käsitetään kirjassa laajasti niin, että sellaisena nähdään esimerkiksi yrittäjyyshenkisyysvalmennus, kristallipuolueen meininki ja vankilassa tapahtuva vankien sisäinen kasvattaminen. Punaisena lankana on se kuinka yksilöitä muokataan ja he muokkaavat itseään tähän yhteiskuntaan ja systeemiin sopivimmiksi. Etenkin loppua kohti lisääntyvästä kuivuudestaan huolimatta tärkeä kirja, sillä se tuo yhteiskunnallisen näkökulman helposti annettuna otettuun yksilöön ja hänen muutokseen keskittyvään terapeuttiseen diskurssiin.

Anna Kontula: Pikkuporvarit

Kirja käsittelee pikkuporvariuden ilmiötä historiasta vauhtia ottaen. Jossain sinänsä positiivisessa arviossa sanottiin Kontulan rakentavan olkiukon. Hämäräksi jää kenestä tai mistä se on olkiukko. Pikkuporvariuteen liitetyistä piirteistä monet varmasti ovat olemassa nykymaailmassakin, mutta onko juuri pikkuporvarius se käsite joka avaa ilmiökenttää parhaiten? Vähän kirjasta jää suuhun vanha klangi ja hieman epäilyttää onko pikkuporvarien luokkaa sellaisena kuin kirja sen kuvaa olemassakaan.

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala?

Piispan ja tähtitieteilijän puisevaa dialogia uskosta ja tiedosta, uskonnosta ja tieteestä. Molemmilta kymmenen kirjettä, joista ei jaarittelua puutu. Jotakin kiinnostavaa tuli kuitenkin ilmi, muun muassa Pihkalan kirjoituksissa luonnonoikeudesta kristillisestä näkökulmasta.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Stroutin esikoisromaani 16-vuotiaasta Amysta ja hänen yksinhuoltajaäidistään. Amyllä on suhde matematiikan opettajansa kanssa ja hänen äitinsä on rakastunut konttorissa pomoonsa, ja tyttärelläja äidillä on keskenään vaikeaa. Amy kuvataan yhtenään polttamassa tupakkaa ruokatunnilla metsikössä kaverinsa kanssa, mikä sopii hyvin välinäytöksiksi muutenkin ankeahkoon yleistunnelmaan. Stroutin kerrontatyyli ei ole sama ainutlaatuinen kuin kaikissa myöhemmissä romaaneissa, mutta romaani kyllä lunastaa aiheensa.

Serafim Seppälä: Antiikista Bysanttiin

Kirja koostuu 12 luvusta, jotka käsittelevät kulttuurihistoriaa antiikissa, juutalaisuudessa ja bysantissa sekä varhaisessa kristinuskossa bysantin ulkopuolella. Lukujen aiheet ovat tällaisia kuin suhde eläimiin, ystävyys, unet ja kuolema. Vähän tylsä kirja, mutta paneutuneesti tehty ja lisäsi ymmärrystä ja tietoa asioista.

Karin Johannisson: Melankolian huoneet

Kaunokirjallisuutta lähestyvä melankolian kulttuurihistoria. Käsittelyssä eri aikakausille tyypilliset melankolian muodot, kuten acedia, väsymys ja hermostuneisuus. Monilla niillä on aluksi ollut korkea status ennen kuin ne ovat alkaneet koskea eliitin sijasta koko väestöä. Myös tämä kirja keskittyy pitkälti eliittiin, varmaankin koska siitä on eniten aineistoa. Välillä kirja on liiankin täyteen ahdettua kuvausta ja esimerkkiä aikakauden oireista. Taustalla toki välillä esiinotettukin kysymys siitä, missä määrin melankolia ja sen ydin muuttuu eri aikoina, missä määrin se nähdään (nykyään diagnoisoidaan) eri tavoin. Ilmaan jää kysymys voiko erilaiset kärsimykset, joista on puhe, sisällyttää melankolian käsitteen alle.

Marja-Leena Tuurna: Eeva-Liisa Manner, matka yli vaihtelevien äärten

Mannerin elämäkerta tai henkilökuva. 250 sivua, mutta olisi voinut olla mielellään kolme kertaa pitempi. Käy läpi kronologisesti ja vähän teemoittainkin Mannerin elämää. Espanjan vuosista ja esimerkiksi Fahrenheit 121:stä on tosi vähän. Myös mielisairaalajaksoista ja mökkielämästä olisi lukenut mielellään enemmän. Samoin olisi toivonut, että olisi sukellettu vielä syvemmälle Mannerin psyykeeseen. Mutta kyllä tuosta kuvan Mannerista saa hänkin, joka ei Mannerista tiedä. Ihan ok kirja, mutta sekä tämä että Helene Sinervon romaani Runoilijan talossa tuntuvat hyvin kalpeilta suhteessa Mannerin omaan tuotantoon.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Tsukuru on kuulunut aikoinaan viiden nuoren tiiviiseen ja harmooniseen porukkaan, mutta yht'äkkiä erotettu siitä syytä kertomatta. 16 vuotta myöhemmin hän alkaa ottaa selvää asiasta rakastamansa naisen ehdotuksesta. Taas hyvä lukuromaani Murakamilta. Hänellä näennäinen vaivattomuus kerronnassa yhdistyy otteessa pitäviin juoniin.