Tua Forsström: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen
Parinkymmenen vuoden takaista proosarunoutta josta pidin. Selväsanaista ja ei ajattelua, mutta runot menevät syvälle; lunta pyryää ja levottomuus ja levollisuus olivat molemmat läsnä. Runoja teki mieli lukea aina uudestaan. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto.
Kaspar Colling Nielsen: Euroopan kevät
Houellebecq-vaikutteisen vaikutteinen romaani rikkaiden modernissa ja luonnonläheisestä utopiayhteisöstä tulevaisuuden Tanskassa. Luokituksena scifi, mutta ei varsinaista scifiä kuitenkaan. Päähenkilöinä taidegalleristi Stig ja hänen huippututkimusta tekevä vaimonsa, syömishäiriöinen tyttärensä ja tietoisuuden saava lemmikkikoira sekä Stigin gallerian seksinhuuruinen luottotaiteilija. Ei yhtä älykästä ja jäntevää kuin Houellebecq, mutta hyvä lukuromaani.
Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24
Ei läheskään niin hyvä kuin Euroopan kevät. Parasta tässä oli idea, joka käy ilmi jo nimestä. Taas biologisesti kuolemattomia ihmisiä ja koiria ja tarinoita tarinan sisällä, jotka tuntuivat täytteeltä eivätkä oikein toimineet.
Georges Bataille: Sisäinen kokemus
Pääosin puolikaunokirjallista, mystistä häröilyä. Ei lainkaan sellaista filosofiaa kuin suurin osa Noidan oppipojan teksteistä.
Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle
Selväsanaista ja yksinkertaista, ei kovin kiinnostavaa runoutta vuodelta 2007.
Sini Silveri: Titaanidisko
Toisinaan kekseliäistä puhekieltä ja kirjakieltä yhdistävää uutta ulkoilmarunoutta, kuin jokin yleinen festari menossa koko ajan. Ei kuitenkaan ihan minun makuuni.
Torsti Lehtinen: Matissen kappeli
Aforismeja ja joitakin runoja. Vaikuttaa koosteelta jossa osa aforismeista on julkaistu ennenkin. Ei uponnut oikein minuun, vaikka mukana oli myös joitain varsin hyviä afoja ja jotkut runot olivat hauskoja.
Veijo Meri: Manilaköysi
Romaani sodasta köyden kanssa palaavasta miehestä. Sisältää paljon tarinaan kuulumattomia juttuja. Ainoa sodasta kertova romsku jonka olen lukenut. Surkeaa ja vanhentunutta huumoria. Supertylsä kirja.
Plutarkhos: Mielen tyyneydestä
Suomennosvalikoima kreikkalaiselta filosofilta. Teksteissä on ns. self helpin piirteitä, mutta ne eroavat nykyisistä self help -kirjoista siinä, ettei niissä vedota mindfulnessiin tms, vaan järkeen. Huomionarvoisinta on kuitenkin se, miten Plutarhoksen tekstit osuvat aivan yhtä hyvin nykyaikaan kuin antiikin aikaan. Ihminen ei ole muuttunut yhtään.
A.W. Yrjänä: Grammata
Runokirja, jossa on mytologiaa, historiaa, filosofiaakin, kaikki tuttuun yrjänäläiseen tapaan. Paljon nimiä. Ei huono kirja ollenkaan, vaikka en olekaan enää ollut niin innostunut Yrjänän maailmasta. Muutamia hyviä pointteja jäi vähintäänkin käteen. Parempi kuin monet ajanmukaisemmat runokirjat.
Tommi Liimatta: Rollo
Olin nuorena kova Nollapiste-fani, mutta minulle tuli jossain vaiheessa vastareaktio. Nyt kun minulla on tarpeeksi etäisyyttä Liimattaan, voin lukea kirjoja joissa hän yhä tekee myyttiä itsestään. Aluksi ei tuntunut hyvältä, mutta tämä muistelmakirja on lopulta varsin kiinnostava ja aktiivisen nuoruuden päiväkirjoittamisen takia tarkka dokumentaatio Nollapisteen Rovaniemestä ja Liimatan nuoruudesta. Liimatta oli todella ahkera puuhaamaan kaikkea ja poikien välinen ystävyys on mielenkiintoinen aihe. Lopulta oma fanituksemme oli kuitenkin suurempaa kuin Nollapisteen musa, jolle annoimme kuulijana merkityksen.
Laotse: Tao Te Ching – kirja Taon toeteutumisesta
Idänviisaita sanoja taolaisuuden perusopuksessa. Loppukirja jota en lukenut käsittelee tekstin eri versioita ja kääntämisen ongelmia.
Irja
Askola: Jos olet, ole nyt
Huonoa mutta sympaattista runoutta Helsingin ex-piispalta ajalta ennen kuin hän oli piispa.
Mestari Eckhart: Sielun syvyys
Luin tämän keskiaikaisen mystikkofilosofin opetuspuheita ja saarnoja sisältävän kirjan hiljakseen kahden vuoden aikana. Vaativaa kristinuskoa mestarilta, jolla ei ollut pienintäkään epäilystä Jumalan olemassaolosta. Saarnoja joissa uskovan katsotaan olevan yhtä Jumalan kanssa ja saarnoja joissa Jumalasta ei voi sanoa että hän on hyvä, koska hyvyys on niin tiukasti ihmiseen sidottu käsite. Negatiivista teologiaa siis. Kehoitusta pysytellä kokonaan luojassa eikä ollenkaan luoduissa. Paljon mystisiä saarnoja jotka menivät nyky-Suomessa asuvalta lukijalta täysin ohi. Paikoin villiä Raamatun tulkintaa. Vähän työläskin luettava, mutta ilmanmuuta kiinnostava. En silti saanut siitä niin paljon kuin toisesta suomennetusta Eckhartista Jumalallisen lohdutuksen kirjasta.
Touko Kauppinen: Häikäisevät
Hyvällä, tunnustelevalla ja vaivattoman oloisella kielellä kirjoitettu esikoisromaani, jossa ei tapahdu mitään kummoista, vaikka tapahtumisen tuntua onkin. Se on aluksi viehättävääkin, mutta jättää kokonaisuudesta hahmottoman vaikutelman.
Pauli Tapio: Tyhjä, suuri ja öinen
Tapion toinen runokirja kertoo runon keinoin ihmisestä ja hänen ajastaan, myös nykyajasta. Se sisältää kuusi yhteen pötköön kirjoitettua osaa. Ensimmäisestä tulee vähän mieleen Eeva-Liisa Mannerin runoelma Kambri Tämä matka -teoksesta, jossa siinäkin käsitelleen alkua, ihmisen alkutaivalta.
Elsa Tölli: Fun Primavera
Lavarunoilijan punk-henkinen iso vihko täynnä käsin ja koneella kirjoitettuja runoja ja piirroksia. Ei huonoja runoja missään tapauksessa vaikken olekaan kohderyhmää. Hyvin on saatu spoken wordin henki siirtymään paperille. Tämmöistä ei pysty kirjoittamaan kuin nuorena.
Olli-Pekka Tennilä: Lemmonommel
Tennilän edellisen runokokoelman, Onton harmaan tasa-arvoisesti aseteltujen, fenomenologisten fragmenttien läpi kuulsi jotakin. Lemmonommel, sekin samalla tavalla fenomenologisesti tehty, on pidempien fragmenttien suuntaan kehittyvää ajattelua, mutta toisaalta myös aiempaa enemmän kaunokirjallista revittelyä. Mestariteoksia molemmat.
Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Nainen makaa sairaalassa ja hänen äitinsä, jota hän ei ole paljon aikuisena nähnyt, tulee katsomaan häntä ja istuu monta vuorokautta sängyn vieressä. Juoruilua yhteisistä tutuista, lapsuuteen pomppivia tarinoita, lääkäri joka on niin hyvä että tytär alkaa rakastaa häntä. Stroutin tyylistä kertoilua jossa leppoisien jaksojen keskellä tulee esiin kipeitä asioita. Myötätuntoa hahmoja kohtaan enemmän kuin Olive Kitteridgessä. Aika ohut kirja. Tykkään Stroutista.
Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Stroutin kirjoissa juoruillaan paljon! Tämä on novellikokoelma, jonka novellit nivoutuvat pienen kaupungin ihmisten sekä sieltä lähtöisin olevan äärimmäisen köyhistä oloista kirjailijaksi tulleen Lucy Bartonin ympärille. Kaikki on mahdolista, myös kaikkein kauheimmat asiat. Silti mukana on myös lämpöä, mutta ei halpaa lämpöä. Stroutin kirjat ovat ystävyyttä.
Haruki
Murakami: Norwegian Wood
Romaani nuorista japanilaisista ihmisistä. Mielenterveysongelmaisesta Naokosta jota tarinan päähenkilöpoika rakastaa ja elinvoimaisesta Midorista jota hän myös alkaa rakastaa. Ainakin kaksi itsemurhaa, mutta Murakamin otteella ei kuitenkaan synkkä kirja. Romanttinen romaani. Ei yliluonnollisia tai surrealistisia elementtejä. Pidän Murakamista sitä enemmän mitä vähemmän sellaisia on. Hyvä kirja.
Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
Lapsuuden rakkaus ei jätä miestä rauhaan, vaikka tällä on onnellinen avioliitto, kiinnostava työ ja kaksi lasta. Toimii.
Elizabeth Strout: Olive, taas
Olive Kitteridgen "jatko-osa", jossa Olive elää vanhuuttaan. Tuttuun stroutilaiseen tyyliin erillisistä kertomuksista koostuva romaani käsittelee kuitenkin enimmäkseen muita saman pikkukaupungin ihmisiä, pääasiassa vanhoja. Strout on henkilöidensä ja heidän ajatusten kuvauksessa rehellinen ja kaunistelematon. Hän on kriisien ja järkyttävien tapahtumien kirjailija. Ei mikään kauhean vetävä kirja, mutta antoi suht paljon.
Eeva
Rohas: Syvä pää
Romaanin keskeisinä hahmoina reborn-nukkea vauvana hoitava nainen ja kilpauimarityttö sekä hänen eläinlääkäri-isänsä. Heidän tarinansa kietoutuvat loppua kohti yhteen. Kun tietää että Rohas on kirjoittanut Girardista väikkärin, mimesiksen teemat etenkin uintikuvioissa ovat ilmeisiä. Taitavasti tehty romaani. Ja aika ahdistava.
Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri
Tarina köyhästä maaseudun pojasta, jolle ei annettu nimeä vaan jota kutsuttiin vain pojaksi. Hän etenee osin hyvin kyseenalaisin keinoin lopulta yksityisyrittäjäksi, koska haluaa vimmatusti pimeydestä valoon. Kirja ei ole kovin mukavaa luettavaa, mutta antaa kaunistelemattoman kuvan Intiasta orientalismin takaa ja lisää tietoa ja ymmärrystä maailmasta. Intian ruumiinavaus.
Risto Oikarinen: Piispa
Kirkkoa tuulettava romaani naispuoleisesta piispasta, joka ei usko Jumalaan, mutta koettaa pitää seurakuntalaiset uskossa. Piispa muistelee omaa elämäänsä, uraa sekä kuraa, jota on saanut vanhoillisilta osakseen. Kyse ei ole mistään nynnystä, vaan itsetietoisesta naisesta. Muuten en olisi ehkä jaksanut lukea, mutta kirkolliset aiheet kiinnostavat.
Tuukka Pietarinen: Lukematon
Uusi runokirja joka ei napannut. Vaikutti käsitetaiteen tapaiselta, johon en jaksanut nyt ottaantua.
Walter Tevis: Musta kuningatar
Romaani josta on tehty saman niminen Netflix-sarja. Orpotytöstä sukeutuu shakin supertähti, jolla on päihdeongelmia. Shakin maailma on kiinnostava ja pelejä käydään vähän enemmän läpi kuin sarjassa. Beth Harmon on myös hyvin kiinnostava hahmo. Romaani on pitkälti samanlainen kuin sarja, mutta loppuosassa on eroavaisuuksiakin. Hyvä kirja, mutta sarja on vielä paljon parempi. Tapahtuu 50-60 -luvulla.
Suvi Valli: Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja
Esseekokoelma joka on hyvin kaunokirjallinen, jopa lyyrinen, lähtee erilaisista ruumiin asennoista, kuten kyykystä, pyllistyksestä ja hartioista korvissa, mutta risteilee niistä moneen suuntaan. Uudenlaista ja laadukasta esseistiikkaa tukevan kirjan paksuisesti.
Tero Tähtinen: Lohikäärmeen päivät
Esseistinen päiväkirja Shanghaista, jossa Tähtinen asui puoli vuotta. Aika pitkälle rakentunut teen juonnin ympärille, mutta kyllä siinä myös sekä kiinalaista kirjallisuutta ja viisautta että nyky-Kiinan meininkiä käsitellään, joskin viimeksi mainittu jää melko ohuelle. Tällaisia matkakirjoja on kiva lukea.
Haruki Murakami: Pimeän jälkeen
Tokiossa tapahtuva yhden yön romaani, jossa pääosissa ovat yökahvila, siskospari joista toinen vain nukkuu, yökahvilassa valvovaa siskoa lähestyvä jätkä ja tuntihotelli jossa tapahtuu pahoinpitely. En ole ennen lukenut Murakamia, mutta tämähän oli vetävä ja tenhovoimainen.
Karoliina Maanmieli, Tapio Gauffin ja Nisse Suutarinen: Skitsofrenia (yliviivattu) – onko diagnoosi totta?
Nykypsykiatrian ja neuroleptien kritiikki, joka sisältää monenlaisia aineksia potilaiden tai entisten potilaiden kirjoittamista omakohtaisista tapauskertomuksista antipsykiatriseen näkemykseen psykiatrian nykytilasta. Sisältää myös konkreettisia parannusehdotuksia, joita pohjustetaan tutkimustiedolla. Tärkeä kirja.
Jaana Seppänen: Outokuoriaiset
Paksu esseekokoelma mitä moninaisemmista aiheista, kuten Cicciolinasta, Putinista ja Venäjästä ja Celinestä. Jaana Seppäsellä on laaja kirjallinen ja muunkinlainen sivistys, mutta esseiden tyyli on kohkaava ja monisanaisen runsas, kun itse pidän enemmän Pauliina Haasjoen tai Suvi Vallin tyylisistä viileistä esseisteistä. Seppäsen Iltapäivä oli elegantimpi esseekokoelma kuin tämä, ja toimi kokonaisuutenakin paremmin.
Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu
Seikkailukertomus määrätyn lampaan etsinnästä Japanissa. Ei kuitenkaan mitään Bond-tyyppistä toimintaa. Sisältää yliluonnollisia elementtejä. Tyhjänpäiväinen.
Virpi
Pöyhönen: Noidankehästä pois
Vahvasti käytännölliseen tutkimukseen perustuva kirja koulukiusaamisesta ja siitä, kuinka sitä voitaisiin vähentää. Tieteellinen ote tuo mukaan oman kuivuutensa, mutta toisaalta se myös vakuuttaa. Yksi lähtöajatus on, että kiusaamissuhde on aina valta- ja alistussuhde. Tärkeä kirja etenkin koulukiusaamisen kanssa työskenteleville.
Friedrich Nietzsche: Antikristus
Nietzschen filosofinen pamfletti kristinuskoa vastaan. Nietzschen eduksi nykyateisteihin verrattuna on sanottava, että hän ei yritä todistaa Jumalaa olemattomaksi, vaan käy kristinuskon kimppuun kokonaisuutena. Välillä tuntuu, että Nietzsche tajuaa mistä kristinuskossa on kysymys, mutta valitsee väärän puolen, välillä että hän luo olkiokkomaisen irvikuvan kristinuskosta. Joka tapauksessa aikamoista rätkimistä verrattuna Nietzschen pääteoksiin (Moraalin alkuperästä, Hyvän ja pahan tuolla puolen, Iloinen tiede), vaikka samanlainen mentaliteetti niissäkin on, vain kypsemmässä muodossa. Epävakuuttava kirja.
Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut
Esseekokoelma, jossa Krohn käsittelee lapsuuttaan, puberteettiaan ja nuoruuttaan, mutta siirtyy sitten omimpiin aiheisiinsa, kuten tietoisuuteen, kirjoittamiseen ja eettisiin kysymyksiin. Myös parapsykologiaa käsitellään. Paljon kaikenlaista. Ei mikään erikoinen, mutta jollain tavoin kyllä sympatiseeraan Krohnia.
Silvia Hosseini: Pölyn ylistys
Esseekokoelma muun muassa väkivaltaisesta seksistä ja seksuaalisesta väkivallasta, Dubaista ja taidemuseoista. Varmasti hyvää esseistiikkaa asiaankuuluvine pohdiskeluineen ja kirjoittajan sivistyksestä kertovine viittauksineen, sekä muodoltaankin sellaista kuin esseistiikan nykyään pitää olla. En kuitenkaan erityisesti innostunut.
Kristiina Brunila & co (toim.): Terapeuttinen valta
Yhteiskunnallisia ongelmia ratkotaan psykologin vastaanotolla yksilöllistämällä ne yksilön ongelmiksi. Muun muassa tästä on kyse. Kirja on laaja artikkelikokoelma, jonka puitteissa terapeuttista valtaa käsitellään psy-tieteiden leviämisenä yhteiskunnan eri osa-alueille. Terapeuttinen valta käsitetään kirjassa laajasti niin, että sellaisena nähdään esimerkiksi yrittäjyyshenkisyysvalmennus, kristallipuolueen meininki ja vankilassa tapahtuva vankien sisäinen kasvattaminen. Punaisena lankana on se kuinka yksilöitä muokataan ja he muokkaavat itseään tähän yhteiskuntaan ja systeemiin sopivimmiksi. Etenkin loppua kohti lisääntyvästä kuivuudestaan huolimatta tärkeä kirja, sillä se tuo yhteiskunnallisen näkökulman helposti annettuna otettuun yksilöön ja hänen muutokseen keskittyvään terapeuttiseen diskurssiin.
Anna Kontula: Pikkuporvarit
Kirja käsittelee pikkuporvariuden ilmiötä historiasta vauhtia ottaen. Jossain sinänsä positiivisessa arviossa sanottiin Kontulan rakentavan olkiukon. Hämäräksi jää kenestä tai mistä se on olkiukko. Pikkuporvariuteen liitetyistä piirteistä monet varmasti ovat olemassa nykymaailmassakin, mutta onko juuri pikkuporvarius se käsite joka avaa ilmiökenttää parhaiten? Vähän kirjasta jää suuhun vanha klangi ja hieman epäilyttää onko pikkuporvarien luokkaa sellaisena kuin kirja sen kuvaa olemassakaan.
Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala?
Piispan ja tähtitieteilijän puisevaa dialogia uskosta ja tiedosta, uskonnosta ja tieteestä. Molemmilta kymmenen kirjettä, joista ei jaarittelua puutu. Jotakin kiinnostavaa tuli kuitenkin ilmi, muun muassa Pihkalan kirjoituksissa luonnonoikeudesta kristillisestä näkökulmasta.
Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö
Stroutin esikoisromaani 16-vuotiaasta Amysta ja hänen yksinhuoltajaäidistään. Amyllä on suhde matematiikan opettajansa kanssa ja hänen äitinsä on rakastunut konttorissa pomoonsa, ja tyttärelläja äidillä on keskenään vaikeaa. Amy kuvataan yhtenään polttamassa tupakkaa ruokatunnilla metsikössä kaverinsa kanssa, mikä sopii hyvin välinäytöksiksi muutenkin ankeahkoon yleistunnelmaan. Stroutin kerrontatyyli ei ole sama ainutlaatuinen kuin kaikissa myöhemmissä romaaneissa, mutta romaani kyllä lunastaa aiheensa.
Serafim Seppälä: Antiikista Bysanttiin
Kirja koostuu 12 luvusta, jotka käsittelevät kulttuurihistoriaa antiikissa, juutalaisuudessa ja bysantissa sekä varhaisessa kristinuskossa bysantin ulkopuolella. Lukujen aiheet ovat tällaisia kuin suhde eläimiin, ystävyys, unet ja kuolema. Vähän tylsä kirja, mutta paneutuneesti tehty ja lisäsi ymmärrystä ja tietoa asioista.
Karin Johannisson: Melankolian huoneet
Kaunokirjallisuutta lähestyvä melankolian kulttuurihistoria. Käsittelyssä eri aikakausille tyypilliset melankolian muodot, kuten acedia, väsymys ja hermostuneisuus. Monilla niillä on aluksi ollut korkea status ennen kuin ne ovat alkaneet koskea eliitin sijasta koko väestöä. Myös tämä kirja keskittyy pitkälti eliittiin, varmaankin koska siitä on eniten aineistoa. Välillä kirja on liiankin täyteen ahdettua kuvausta ja esimerkkiä aikakauden oireista. Taustalla toki välillä esiinotettukin kysymys siitä, missä määrin melankolia ja sen ydin muuttuu eri aikoina, missä määrin se nähdään (nykyään diagnoisoidaan) eri tavoin. Ilmaan jää kysymys voiko erilaiset kärsimykset, joista on puhe, sisällyttää melankolian käsitteen alle.
Marja-Leena Tuurna: Eeva-Liisa Manner, matka yli vaihtelevien äärten
Mannerin elämäkerta tai henkilökuva. 250 sivua, mutta olisi voinut olla mielellään kolme kertaa pitempi. Käy läpi kronologisesti ja vähän teemoittainkin Mannerin elämää. Espanjan vuosista ja esimerkiksi Fahrenheit 121:stä on tosi vähän. Myös mielisairaalajaksoista ja mökkielämästä olisi lukenut mielellään enemmän. Samoin olisi toivonut, että olisi sukellettu vielä syvemmälle Mannerin psyykeeseen. Mutta kyllä tuosta kuvan Mannerista saa hänkin, joka ei Mannerista tiedä. Ihan ok kirja, mutta sekä tämä että Helene Sinervon romaani Runoilijan talossa tuntuvat hyvin kalpeilta suhteessa Mannerin omaan tuotantoon.
Haruki
Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Tsukuru on kuulunut aikoinaan viiden nuoren tiiviiseen ja harmooniseen porukkaan, mutta yht'äkkiä erotettu siitä syytä kertomatta. 16 vuotta myöhemmin hän alkaa ottaa selvää asiasta rakastamansa naisen ehdotuksesta. Taas hyvä lukuromaani Murakamilta. Hänellä näennäinen vaivattomuus kerronnassa yhdistyy otteessa pitäviin juoniin.
