Olli-Pekka Vainio: Ihmiseksi tuleminen, Sören Kierkegaardin teologia.

Konservatiivit ja vanhoilliset kirjoittavat usein rikasta ja hyvää teologiaa. Tämä on tunnustettava, vaikka inhoaisikin konservatiivista teologiaa. En oikeastaan aiemmin tajunnut, että Kierkegaardin ehdoton, intohimoinen ja subjektiivinen usko on nimenomaan konservatiivista, mutta mitä muuta se voisi ollakaan? Kierkegaard on syvällinen ajattelija. Tämäkin kirja on hyvä, vaikka ahdas. Raamattu-käsitys kismittää eniten. Yleisuskonnollisessa kristillisyydessäni, joka on enemmän Jumalan kaipuuta kuin kummoistakaan uskoa, en tietenkään voi uskoa, että Raamattu on jotenkin kokonaan ja sanasta sanaan Jumalan sanaa. Lisäksi sen aikaansidottuudet ovat aikaansidottuuksia, eikä niitä voi tuoda tähän aikaan millään pakko hyväksyä kaikki, jotta voi olla millään tavalla kristitty -teologioilla. Mutta ymmärrän kyllä täysin miksi Kierkegaard oli Wittgensteinin mukaan ylittämätön.

Erich Fromm: Pako vapaudesta

Frommin pääteoksia, jossa analysoidaan keinoja joilla luonnon ja keskiaikaisen yhteiskunnan pakoista vapautunut ihminen kuitenkin pakenee vapauttaan. Tähtäyspisteenä on Natsi-Saksa, jonka keskeiset rakennuspalikat ovat autoritäärinen persoonallisuus ja sadomasokistinen luonne ihan loputtomuuksiin asti. Kiinnostavinta antia oli protestanttisuuden synnyn psykohistoriallinen kuvaus.

Jaakko Hämeenanttila: Usko

Jos C. S. Lewisin Tätä on kristinusko oli konservatiivinen ja opillisesti painottunut, on tämä Hämeenanttilan kirja äärimmäisti toista laitaa. Hämeenanttilalle kaikissa uskonnoissa tuntuu olevan kyse samasta ja opilliset eroavuudet ovat vain inhimillisen käsityskyvyn rajallisuutta ja erilaisuutta. Kiinnostavia asioita tuli kirjasta ilmi etenkin juuri sanattomasta uskosta ja Raamatun asemasta, mutta vähän tuossa Hämeenanttilassa on yleisestkin semmoinen helppoheikkimäinen kaiken hyväksi maalailun meininki. Hämeenanttilalle usko on mukautumista todellisuuden perusolemukseen, joka on hyvä. Itselleni uskonnollinen sfääri on ainakin ollut ennemminkin jotain jota ei luulisi olevan ollenkaan olemassa, mutta joka kuitenkin on, tyyliin "kaiken läpi tihkuu valoa", kuten Paavoharjun kappale on nimetty. Varsinaisesti mistään transsendentista uskosta Hämeenanttila ei puhu, ei sellaisesta joka ylittäisi tämän elämän, sellaisesta joka olisi ihme. Hämeenanttila ei myöskään solmi suhdetta sellaisiin kristinuskon peruskäsitteisiin kuin syntiin, armoon, ristiin, pyhään henkeen tai pelastukseen. Mutta todella hyvä, että kristillisessä kentässä on tämänkaltaisia puheenvuoroja.

Filosofiaan on hiipinyt viimeisen vuosisadan aikana tyhjyys.

Tyhjiä: Lacan, Zizek, osin Heidegger, Derrida, Blanchot.

Täysiä vahvassa mielessä: rakkaus ja sen ilmentäminen, kasvin kasteleminen, laulaminen yhdessä.

"Mutta Marx ja Freud eivät olleet deterministejä siinä mielessä, että olisivat uskoneet kausaalisen lainalaisuuden ehdottomuuteen. Molemmat uskoivat siihen mahdollisuuteen, että jo alkanutta kehitystä voidaan muuttaa. Molempien mielestä muutoksen mahdolisuus perustui ihmisen kykyyn tulla tietoiseksi niistä voimista , jotka liikuttivat häntä nin sanoakseni hänen selkänsä takana, ja tietoisuuden avulla saavuttaa vapautensa. Molemmat olivat - kuten Spinoza, joka vaikutti suuresti Marxiin - deterministejä ja indeterministejä, tai eivät kumpaakaan. Molemmat esittivät, että ihmistä määräävät syyn ja vaikutuksen lait, mutta tietoisuudella ja oikealla toiminnalla hän voi luoda ja laajentaa vapauden aluetta. Ihmisen itsensä tehtävä on saavuttaa suotuisa määrä vapautta ja irrottaa itsensä välttämättömyden kahleista. Freudille tietoisuus tiedostamattomista voimista ja Marxille tietoisuus yhteiskunnallis-taloudellisista voimista ja luokkaeduista olivat vapauden edellytyksiä; molemopien mielestä tietoisuuden lisäksi aktiivinen halu ja ponnistelu ovat vapauden välttämättömiä ehtoja. Pohjimiltaan sama näkökanta on klassillisella buddhalaisuudella."

Erich Fromm: Hyvän ja pahan välillä.

Frommille elämän suhteen rampa, kärsivä ihminen on melkeinpä lähtökohtaisesti paha. En tarkoita, ettei hän voisi Frommin mukaan valita hyvääkin (tämä on hänen mukaansa rajoitetusti mahdollista), vaan että sitä tuo rampuus on Frommille itsessään pahuutta. Tämä on aina ollut minusta Frommissa vikana. Itse ajattelen, että pahoja ovat teot riippumatta siitä ovatko ne elämän suhteen ramman tai ei-ramman tekemiä. Ja ehkä vielä, että ei-ramman pahat teot, kuten epäoikeudenmukainen hamuaminen itselleen, tai banaali paha, ovat korostetusti pahoja, sillä siltä jolla on asiat hyvin, voi vaatia enemmän. Eli allekirjoitanko kuitenkin toisaalta Frommin elämän suhteen ramman pitämisen pahana? Siinä mielessä kyllä, että rammalla on lähtökohtaisesti huonommat mahdollisuudet olla hyvä, mutta juuri siksi en pauhaisi paatoksella hänen pahuuttaan Frommin tyyliin. Frommilla on paljon terävää analyysiä, mutta hänen hyvän ja pahan välille viritetyssä psykoanalyysissä on voimakas tendenssi, jonkalaista kylmemmäksi mielletyllä Freudilla ei ole.