(Listaan tähän vain ne kirjat jotka olen lukenut ensimmäisen kerran kokonaan. Kesken jätettyjä, selailtuja tai uudestaan luettuja en listaa.)
Jari Jolkkonen: Ymmärrystä etsivä usko
Kuopion piispan kirja, jossa hän keskustelee omaamansa kristinuskon näkökulmasta tieteen, kulttuurin ja kirkon kanssa. Jolkkonen on terävä älykköpiispa, jolla on syvällistä ajattelua, mutta samalla hän on turhan konservatiivi. Natsismia ja kommunismia hän syyttää, mutta kapitalismin pahuuksiin hän ei kajoa sanallakaan. Myös kristinuskon omat synnit miekkalähetyksestä helvetillä pelotteluun jäävät kokonaan käsittelemättä. Vaikka syvällistä teologiaa edustaakin, aina Jolkkonen ei ole asian tasalla. Näin esimerkiksi puhuessaan Foucault'sta. Suorastaan huvittavaa on, miten hän kritisoi Foucault'a siitä, että tämä ulottaa valtakritiikkinsä liian pitkälle, koulun ja terveydenhuollon tapaisiin hyviin asioihin ikään kuin valta ei koskisi niitä. Kuitenkin kohtalaisen hyvä kirja.
Jussi Kotkavirta: Tuhkaa ja timanttia II
Postuumisti ilmestynyt kokoelma kirjoituksia psykoanalyysistä, mutta jonkin verran siinä sivussa myös filosofiasta. Häpeästä, unista, kuvien luonteesta suhteessa tekstiin, psykoanalyysin asemasta tieteisiin nähden, psykoanalyysin ja mindfulnessin suhteista jne. Myös yksi henkilökohtainen essee juoksemisesta. Mielestäni kiinnostavampi kuin ykkösosa ehkä tämän kirjan hieman läheisemmän suhteen käytöntöön vuoksi. Oli mukava kuulla Kotkavirran ”ääni” vielä kerran.
Jukka Peltokoski & Henrik Jaakkola (toim.): Tulevaisuuden vasemmisto
Artikkelikokoelma erilaisista vasemmistolaisista teemoista, kuten ympäristökysymyksistä, kaupunkitilasta, äärimmäisen rikkauden ongelmasta, hoivasta ja feminismistä. Enemmän kuin tulevaisuutta luotaava, kirja on katsaus kyseessä olevien aiheiden nykytilanteeseen. Toki joissain artikkeleissa paalutetaan myös tulevaisuutta. Suosittelen etenkin niille, jotka eivät tunne vasemmistolaisia teemoja hyvin.
V.S. Luoma-aho: Cancel
Y-sukupolven novellistiikkaa. Jossain määrin kokeileva tai ainakin tuore meininki suhteessa suomalaiseen nykyproosaan. Hahmoilla ei mene hyvin. On mielenterveysongelmia ja muunlaista vaikeaa. He näkevät maailman ”paljaasti”, vailla suurempia merkityksiä, mikä tekee heidät ahdistuneiksi, vaikka jokin kuvaavampi sana olisi ehkä löydettävissä. Myös ajan tai systeemin kuvaa.
Sanna Karlstöm: Pehmeät kudokset
Runokokoelma äidin kuolemasta. Hallittu ja sisältörikas kuten Karlstömin aiemmatkin runokokoelmat.
Martti Lindqvist: Keskeneräisyyden puolustus
Lindqvist oli teologi ja eetikko, jota luin paljon teininä. Tässä 1999 julkaistussa kirjassa hän puhuu elämän epävarmuudesta, moraalista eri asioiden suhteen, pahasta, muodonmuutoksista jne. Joissain asioissa menee humaanin lässytyksen puolelle, mutta hyvä kirja ehdottomasti, sellainen jonka kyydissä on mielellään.
Martti Lindqvist: Tässä seison
Sosiaalieetikko tekee käytännöllistä etiikkaa ja pohtii ihmisen osaa 2000 julkaistussa teoksessa. Kirja on rakennettu niin, että se lähtee Lindqvistin omista varhaisista kasvuvuosista ja etenee nuoruuden ja yliopistoajan kautta työelämään ja parisuhteisiin. Kirja ei kuitenkaan ole mikään omaelämäkerta, vaan asioita käsitellään enimmäkseen yleisesti ja käyttää vain kehikkona kirjoittajan omaa elämää.
Antti Nylen: Kolme pyhää
Esseekokoelma kolmesta pyhästä ihmisestä: Francisccus assisilaisesta, Jeanne d'Arcista ja Stefanoksesta. Nylen kirjoittaa heidän kauttaan paljon muustakin, enimmäkseen kuitenkin kristillisistä teemoista. Eroaa Nylenin muusta esseistiikasta siinä, että Nylenin oma henkilö on taustalla.
Antti Nylen: Halun ja epäluulon esseet
Olin lukenut tästä kauan sitten jotain, mutta nyt luin koko kirjan. Esseet Paavi Benedictuksesta, Kari Enqvistin edesottamuksista suhteessa uskontoon ja Anna Abreusta olivat kiinnostavia, mutta pitkät esseet Nicosta, Morrisseysta ja Bressonista olivat vaan tosi tylsiä, enimmäkseen siksi, että aiheet eivät kiinnostaneet. Nylenin kunniaksi on sanottava, että materiaalia on syntynyt paljon. Tämäkin kirja on yli kolmesataasivuinen, ja esseet – myös ne joita en meinannut jaksaa lukea – ovat täysipainoista esseistiikkaa.
Markku Envall: Rautasydän
En kuulu niihin ”uuden aforismin” tekijöihin, jotka dissaavat Envallia. Tämä uusi fragmenttikokoelma on kuitenkin kolme kertaa liian pitkä, kuiva ja armottoman tylsä. Aiheet ammentavat arjesta, josta mennään usein yleisemmälle tasolle. Oli koettelemus lukea läpi.
Jarno Hietalahti: Ihmisyyden ytimessä
Filosofisen humanismin pitkäpiimäinen puolustus. Hietalahti katsoo filosofisen humanismin kehittyväksi positioksi ja käsittää sen niin laajasti, että suurin osa sen kritiikistäkin mahtuu sen piiriin. Hietalahti yrittää joka käänteessä varmistaa, että lukija ymmärtää, että filosofinen humanismi on kaiken Hietalahden mielestä hyvän puolella. Kädenlämpöistä kamaa.
Ville Riekkinen: Kirjain vai henki
Kuopion liberaalin emerituspiispan parinsadan sivun eksegeettinen pläjäys. Raamatuntutkimus ei ole ihan minun ydinkiinnostukseni kohteita, sikäli kirja oli hieman tylsää luettavaa. Lopussa Riekkinen pohtii kristinuskon tilaa ja arvioi omalta kannaltaan minkä pitää muuttua.
Kai Nieminen: Milloin missäkin hahmossa
Kaipaus- ja rakkausrunokokoelma japanilaisen runouden kääntäjältä ja tuntijalta vuodelta 1987. Selväsanaista, ihan mukavaa, mutta ei sen kummempaa.
Jonimatti Joutsijärvi: Mirkka Rekola – Elämä joka ei koskaa tule kokonaan esiin I
Erinomainen ja paneutunut elämäkerta tai itse asiassa vasta sen ensimmäinen osa. Valottaa Rekolan elämää lapsuudesta 70-luvulle ja teoksia sitä myöten kun niitä alkaa tulla. Rekolan lapsuuden sairastelu, suhde isään joka paljastuu äärioikeistolaiseksi ja varhainen kypsyminen, myöhemmin runo- ja aforismikokoelmat esikoisesta Vedessä palaa alkaen on kaikki kuvattu pieteetillä ja huolellisella taustatyöllä. 50- ja 60-luvun runouspiirit ja kulttuurielämä sekä ajankuva on samoin rikasta. Tähän mennessa ylivoimaisesti paras tänä vuonna lukemani kirja. Tulisipa toinen osa pian.
Elizabeth Stout: Lucy meren rannalla
Kirjailija Lucy Bartonin ex-mies vie hänet koronan alettua New Yorkista Maineen turvaan virukselta. He asuvat siellä, tapaavat välillä lapsiaan ja käyvät uusien mainelaisten tuttaviensa kanssa kävelyllä. Lucy kelailee elämäänsä. Taattua Stroutia taas kerran.
Antti Nylen: Tunnustuskirja
Minulla ei ole kovin samanlainen ethos suhteessa kristinuskoon kuin Nylenillä, mutta kyllä Nyleniä ihan mielellään lukee. Etenkin tätä Tunnustuskirjaa, jossa kirjailija puhuu nimenomaan kristinuskosta ja katolisuudesta, vaikka välillä myös esimerkiksi kouluajoistaan, veganismista ja kuolemasta, jotka nekin toki liittyvät kristinuskoon. Nylen osaa kertoa omin sanoin ja omasta kokemuksestaan käsin ja usein kiinnostavimpia kohtia kirjassa ovatkin ne, joissa esseistin elämä tulee läpi.
Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
36-vuotias Keiko on työskennellyt 18-vuotiaasta asti lähikaupassa osa-aikatyössä, eikä haluakaan muuta. Ympäristö sen sijaan haluaisi hänen pääsevän kunnon töihin, löytävän miehen ja perustavan perheen. Kirja on omalaatuinen niin kuin Keikokin. Se on hyvää normatiivisen elämän kritiikkiä ja siksi vapauttavaa luettavaa.
Jussi Kotkavirta (toim.): Muoto ja metodi
Edesmenneelle logiikan ja tieteenfiosofian opetajalleni Veli Verroselle omistettu juhlakirja hänen eläköitymisen aikaan vuonna 2005. Käytännössä jyväskyläläisten tai Jyväskylä-yhteyksisten filosofien artikkelikokoelma. Suurin osa artikkeleista on spesifejä näkökulmia johonkin filosofian kapeaan erityisalaan. Ne ovat kuivia ja akateemisia. Kirjasta saa kuitenkin käsitystä, mitä filosofian saralla on muun muassa puuhailtu ja puuhaillaan.
Sosuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja
Juuri kuolleen isoisänsä kanssa asunut koulupoika alkaa pitää isoisänsä divaria. Siellä hän kohtaa puhuvan kissan, joka vie hänen labyrintteihin pelastamaan kirjoja. Mukana geimeissä myös tyttö samalta luokalta. Satu nuorille ja aikuisille. Opetukset väännetty rautalangasta, mutta avoimesti niin.
Kari Mäkinen: Hämärässä kypsyy aamu
Suuresti pitämäni emiritusarkkipiispan ainoaksi jäänyt runokirja vuodelta 86. Aika huono. Parempi kirkonmiehenä kuin runoilijana.
Tommi Liimatta: Manse: markka-aika
700-sivuinen jytky Liimatan viidestä ekasta Tampereen vuodesta. Päiväkirjaamiseen pohjautuvaa usein päivän tarkkuudella etenevää kerrontaa. Luettelomainen, mutta kun matskua alkaa kasaantua niin toimii kyllä sen aikaiselle Nollapiste-fanille, vaikka kirja keskittyykin liikaa Nollapisteeseen ja liian vähän Tommin muuhun elämään. Välillä toki puuduttavaa, kun Liimatta kertoo tekemisistään enemmän kuin ajatuksistaan ja tunteistaan, ainakaan sellaisista ajatukista ja tunteista, jotka eivät liity taiteen tekemiseen tai alkoholiin, jota nuo napapiirin sankarit käyttävät todella paljon 90-luvun runsaaseen alkoholin kulutukseenkin verrattuna. Avoliitosta Tuula Alajoen kanssa ei ole paljon, kenties Liimatta hieman suojelee exäänsä. Mutta kyllä tuon 700 sivua luki varsin mielellään.
Virpi Vairinen: Antiluuppi
Uusi runokokoelma, jossa Vairinen kommentoi ihmisen historiaa ja ihmisen maailmaa, muun muassa. Sympatiat ovat nomadien puolella. Vairinen kirjoittaa selkeästi, eikä hämärrä sanomistaan turhaan. Hyvä kirja.
Anni Pesonen: Credo: tieni mystiikkaan
Teologian tohtorin ja papin kirja hänen tiestään kristittynä lapsuudesta seurakuntanuoruuden ja teologian tutkimuksen kautta mystiikkaan. Toinen osa käsittelee konkreettisesti ja selvästi mystiikkaa, jonka ydin on sanaton rukous hiljaisuudessa, jossa minä on kadonnut. Tuo hiljaisuus on temppeli, jossa on vain Jumala, kun Jeesus on ajanut rahanvaihtajat sieltä pois kuten Mestari Eckhart tuon Raamatun kohdan tulkitsee. Tiedän teoriassa aika paljon kristillisestä ja muustakin mystiikasta, mutta en ole taipuvainen harjoittamaan sitä. Ensimmäinen osa on kirjoittajan näkemyksiä muuten kristinuskosta ja hänen kokemuksiaan elämänsä varrelta. Pidin.
Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella
Pensionaatissa Etelä-Koreassa Pohjois-Korean rajalla työskentelevä nainen kohtaa pensionaattiin tulevan ranskalaisen sarjakuvapiirtäjämiehen, jonka kanssa kehkeytyy hapuileva episodi. Mukana myös nainen, jonka kanssa pensionaatissa työskentelevällä päähenkilöllä on lesbinen suhde sekä päähenkilön äiti. Kirja on vähäeleisyydessään ihan viehättävä pieni romaani.
Jaana Seppänen: Carmenin silmät
Seppäsen ensimmäinen esseekokoelma vuodelta 2011, teemoina muun muassa massojen lumo ja kauhistus, thymos, uskonto, Marilyn Monroe ja Madonna, vapaus sekä Simone Weil. Hyvin kaunokirjallisia esseitä, ehkä liikaakin, välillä asia hukkuu sanojen kieputukseen. Seppänen on parhaimmillaan kuitenkin varsin hyvä esseisti.
Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema
Hosseinin toinen esseekokoelma puhuu muun muassa matkustamisesta, Kerouacista, Iranista, rahasta, ja kuolemasta. Kuolemasta ei tosin puhuta aina suoraan, vaan esimerkiksi kuolleiden lintujen ja Hosseinin vaikeiden peräaukkosairauksien kautta. Hosseini on rauhallinen ja viileä esseisti, pidän sellaisesta enemmän kuin siitä mitä voisi nimittää paremman puutteessa kohkaukseksi. Parempi kirja kuin esikoinen Pölyn ylistys, vaikka ei sekään huono ollut.
Markku Envall: Nasaretin miehen pitkä marssi
Envallin 1985 julkaistu tietokirjaa lähestyvä esseekokoelma käsittelee kaunokirjallisuuden Jeesusta ja Kristus-hahmoja. Envall on tehnyt ison työn aineistonsa kanssa ja kirja onkin varsin kattava. Se on kuitenkin monin paikoin hyvin luettelomainen ja vilisee liikaakin kirjailijoita ja kirjoja. Ihan hyvää luettavaa kuitenkin ja loppua kohti esseekokoelmassa on hiukan pitempiäkin analyysejä tärkeimmistä teoksista.
