Kaija Rantakari: Salit
Taidemuseo tai -galleria -lähtöistä runoutta, jonka luen kuitenkin pääosin eroottisena, mutta joka on vielä muutakin. Tasapainoista ja tyylikästä. Rantakarin paras kirja tähän mennessä.
Wolfram Eilenberger: Vapauden tuli
Taikurien ajan ”jatko-osa”, joka sijoittuu natsien valtakauteen, osin toisen maailmansodan aikaan. Päähenkilöinä neljä naisfilosofia: Arendt, Weil, Beavoir ja Rand. Ei yllä Taikurien ajan kiehtovuuteen, ei lähellekään, mutta on kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Kirja valottaa filosofien elämää ja heidän ajatteluaan toistensa avulla aikana, jolloin heidän todellinen läpimurtonsa on vielä kaukana. Liian täyteen ammuttu ja jotenkin hieman sotkuinen. Kuvaa yhtä lailla aikaa kuin filosofejakin. Tulisipa vielä kolmas kirja näitä.
Tomi Bergström: Mieletön häiriö
Psykiatrian ja psykiatrisen diagnostiikan havainnollista ja pätevää kritiikkiä. Bergströmin mukaan mielenterveysongelmissa on kyse elämän ongelmista, ei mistään mystisistä mielenterveysongelmista. Hänen mukaansa koko mielenterveysongelmista puhumisesta pitäisi luopua ja siirtyä avoimen dialogin malliin, jossa monenkeskisellä elämän ongelmista keskustelemisella olisi pääpaino ja lääkkeitä määrättäisiin paljon vähemmän. Hieman puiseva tieteellisyytensä takia, mutta sisällöltään tärkeä kirja.
Ulla Tuomainen: Eläimellistä parinvalintaa
Vertaisarvioitu kirja käsittelee eläinten parinvalintaa ja perhe-elämää monipuolisesti, mutta hieman tilkkutäkkimäisesti niin, että evolutiiviset kehityskulut siihen miten moinen pariutumistapojen moninaisuus on syntynyt jäävät pimentoon. Eläinten parinvalinta on tylyä tai joskus jotakin muutakin tähdäten kuitenkin aina maksimaalisen hyvän perimän siirtämiseen mahdollisimman runsaaseen jälkikasvuun. Kyse seksuaalivallinnassa on siis ns. geenin itsekkyydestä. Ankaraa kilpailua on joka tasolla.
David Foster Wallace: Tennisesseet
Esseekokoelma joka käsittelee yksinomaan tennistä. Ensimmäinen essee on Wallacen omasta junioritennisajasta, loput enemmän penkkiurheilua. Älykäs ja loistavasti kirjoitettu, mutta tennis aiheena ei minulle täysin kanna, vaikka olen itsekin mätkinyt teininä palloa harrastemielessä Suonenjoella ja katsonut televisiosta. Tykkäsin tästä enemmän kuin Hauskaa mutta ei koskaan enää -esseekokoelmasta ehkä siksi että tämä oli jotenkin viileämpi ja Hauskaa mutta ei koskaan enään esseet käsittelivät mm. vastenmielistä luksusristeilyä ja jotakin pornotapahtumaa. Parasta antia tennisesseissä oli rikas kuvaus Usan avoimista, jossa koko miliöö on tarkastelun alla.
Juha Himanka: Filosofia ja tämä elämä
Tätä paksua anekdooteista koostuvaa jaarittelua on vaikea nähdä filosofisena teoksena, vaikka sellainen se ilman muuta pyrkii olemaan. Enemmän se on filosofian hypistelyä. Pitkät pätkät uhrataan tieteenhistorialla ryyditettyyn suhteellisuusteorian käsittelyyn ja kritiikkiin. Mukana on myös paljon kädenlämpöistä huttua oppimisesta ja opettamisesta. Ja Husserl nostetaan aina välillä esiin. Jos fenomenologia on tällaista, en ole kiinnostunut siitä.
Francis Fukuyama: Identiteetti
Historia ei loppunut, mutta siinäkin kirjassa oli paljon mielenkiintoista. Tämä Fukuyaman uusin käsittelee Platonin thymosta, tunnustuksen politiikkaa, identiteettiä ja sisäisyyden juurtumista (filosofian) historiassa. Alkupuoli on filosofista ja osin yhteiskuntateoreettista. Fukuyama käyttää filosofiaa valaisemaan aidosti nykyhetken asetelemia. Loppupuoli irtoaa hieman tuosta taustasta ja on enemmän maailman viime aikojen tapahtumien yleistä erittelyä. Fukuyaman ratkaisu ei ole hylätä identiteettien merkitystä, se olisi mahdotonta, vaan koettaa löytää ihmisiä yhdistäviä identiteettejä.
Anu Kantola & työryhmä: Kahdeksan kuplan Suomi
Sosiologinen artikkelikokoelma kuvaa perinteisesti lähinnä työn, talouden ja äänestyskäyttäytymisen kautta kahdeksaa eri kuplaa rikkaista johtajista tukien varassa sinnitteleviin. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jossa on haasteltu ihmisiä eri ryhmistä ja näin muodostuu kahdeksan eri kuplan omakuva tai syvä tarina. Kovan työnteon varaan rakentuva identiteetti yhdistää montaa kuplaa. Nämä kahdeksan kuplaa eivät ole tarkoitettu kattavan koko Suomen väestöä, vaan ne on valikoitu sitä edustamaan. Kirjan ja sen kuplat olisi voinut rakentaa toisellakin tavalla, vähemmän sosioekonomiseen asemaan keskittyen, mutta hyvää sosiologiaa joka tapauksessa.
Pirjo Koskinen & Petri Nummi: Lisääntymisen vimma
Populaarimpi kuin Eläimellistä parinvalintaa, joka on myös ilmestynyt äskettäin. Ja siinä missä Eläimellistä parinvalintaa käsittelee monipuolisesti eri lajeja, Lisääntymisen vimma keskittyy pitkälti ihmiseen. Samojakin juttujakin on: seksuaalivalintaa, geenien leviämistä, spermakilpailua ja sukupuolten välistä kilpailua eri tavoilla. Myös homoseksuaalisuudelle on uhrattu muutama sivu. Ihan ok kirja, mutta itselleni ei niin mielenkiintoinen kuin väkisinkin vertailukohdaksi tarjoutuva Eläimellistä parinvalintaa.
Virpi Alanen: Mahdollisia rakkauslauseita
Aforismikokoelma rakkaudesta ja luonnosta, luontokuvin, luontovertauksin, luontohavainnoin, luontorakkaudella. Itse asiassa rakkaus on tässä kokoelmassa rakkautta maailmaan ja ennen kaikkea luontoon enemmän kuin toiseen ihmiseen, vaikka jälkimmäisenkaltaisiakin aforismeja on. Edustaa lyyristä aforismia puhtaassa muodossa. Hyvin kirjoitettu kirja.
Mikko Kuustonen: Omaelämäkerta
Kuustonen oli minulle lukioaikana tärkeä hahmo, ja olen pitänyt hänestä myöhemminkin. Hänen tarinansa on niin tuttu ja monesti kerrottu, ettei tämä omaelämäkerta paljoa antanut. Kuustonen pohtii omaa elämäänsä ja on itseironinen eikä peittele huonoja puoliaan, mutta muista hän ei sano mitään negatiivista. Kirja rasittuu tällaisistä lauseista kuin "arvostan suunnattomasti näitä tilaisuuksia tehdä yhteistyötä näiden upeiden ihmisten kanssa" ja "olen äärimmäisen kiitollinen niistä lukuisista kohtaamisista...."
Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto
Romaani koostuu fragmenteista, joista osa on Viikilän elter egon Jan Holmin kuvitteellisesta kirjasta Taivaallinen vastaanotto, osa Holmin tai muiden puhujien ajatuksia ja osa vielä jotakin muuta. Juonta romaanissa ei ole, mutta sen keskiössä ovat Jan Holmin sairaalakokemukset avosydänleikkauksen ympäriltä. Paljon juttua kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, ja suunnilleen kaikki tapahtuu Helsingissä. Romaania voi lukea myös fragmenttikokoelmana. Ja ne fragmentit ovat tuoreita ja kiinnostavia. Erikoiskirjallisuutta, mutta ei ollenkaan vaikealukuista.
Elizabeth Strout: Voi William!
Strout palaa romaanissa kirjailija Lucy Bartoniin, joka kohtalon oikusta auttaa entistä aviomiestään tämän sukulaisten etsimiseen liittyvässä projektissa. Kirja laajenee avioliittokuvaukseksi. Olen aina pitänyt sellaisia tylsinä, mutta Strout ei ole koskaan tylsä. Taas vanhoja ihmisiä, taas erityislaatuista kerrontaa, taas psykologista tarkkuutta ja lämpöä. Strout on erinomainen kirjailija.
Joel Haahtela: Elena
Mies näkee pienoisromaanissa nuoren naisen ja etsiytyy näkemään tätä yhä uudestaan. Kerronnaltaan hieman pidättyvää, ehkä jopa varovaista tai sitten vain vähäeleistä. Lopussa tulee yllätyksiä. En juurikaan tykännyt.
Maggie Nelson: Sinelmiä
Luin minäkin tämän. Ja hienohan se oli. Fragmentaarista esseistiikkaa, jonka keskuksena on intohimo siniseen väriin. Siitä se risteilee eri suuntiin niin kuin esseistiikka usein tekee. Henkilökohtaista, viittauksia filosofiaa, kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen, lisää henkilökohtaista. Elegantti, sopivasti keveä ja ei liian pitkä.
Haruki Murakami: Kafka rannalla
Murakamia voi pitää viihdekirjailijana, mutta silloin jää huomaamatta herkkyys, jolla hän tarinoitaan kertoo. Eikä viihdekirjallisuutta sitä paitsi pidä aliarvioida. Tässä surrealistisia ja fantasia-aineksia sisältävässä kirjassa seurataan kahta kertomuslinjaa, mulkvist-isänsä luota karannutta 15-vuotiasta poikaa ja kissojen kieltä osaavaa yksinkertaista ja lukutaidotonta vanhaa miestä. Kyllä tämä lukea kannatti.
Maggie Nelson: Argonautit
Esseekirjallisuutta Nelsonin omasta raskauden ajasta ja hänen muunsukupuolisen kumppaninsa testosteronihoidoista ja muusta sellaisesta. Queer- kirja ja kirja queer-naisesta akateemisen maailman ja henkilökohtaisen elämän ristetyksissä. Aika puuroista tekstiä, jäsentelyä olisi kaivannut enemmän; nyt kaikki oli ladottu yhteen pötköön ilman väliotsikoita.
Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli
Alussa sosiologiaa opiskelleelle läpituttua juttua siitä, kuinka Suomi on nationalisten ajatusten ylhäältä päin synnyttämä. Sitten mennään enemmän suomen kieleen ja kielitieteeseen ja siihen, kuinka kieli muovaa asioiden hahmottamista ja ajattelua, vaikka kielifilosofoimaan Saarikivi ei ryhdykään. Saarikivi kertoilee myös jonkin verran omasta elämästään, mikä on melkeinpä kirjan kiinnostavinta antia. Lopussa suuressa roolissa on myös huoli suomen kielen tulevaisuudesta.
Georges Bataille: Isovarvas
Suomennosvalikoima sekalaisia kirjoituksia Bataillelta. En jaksa olla oikein kiinnostunut. Hänen henkilökohtainen mytologiansa ei vastaa omaani eikä muutenkaan enää kiehdo. Bataillella on kyllä filosofisesti kuranttiakin kamaa, kuten parhaiten joistakin Noidan oppipojan artikkeleista ja Elisa Heinämäen väitöskirjasta Tyhjä taivas voi lukea.
Ester Nuori Leppä: Maanantai ja mustat hitit
Ensimmäisellä lukukerralla pitkälti tajuttavia runoja, jotka kuitenkin antavat myös useammalla lukukerralla. Tietty traagisuus ja elämänläheisyys kantaa runoja. Kun päälle laitetaan vielä se, että Essi on maaginen esiintyjä, voidaan turvallisesti todeta, että tässä on runouden tulevaisuus, ainakin yksi niistä.
Terhi Forssen: Sinä olet ääni minä olen hiljaa
Tasapainoinen runouutuus, jossa sanat ovat tarkasti paikallaan silloinkin, kun ne levittäytyvät koko sivulle. Kirjassa liikutaan Suomessa ja Broadwayllä.
Rachel Cusk: Ääriviivat
Romaani jossa kirjalija lähtee pitämään kirjoittajakoulutusta Ateenaan. Cusk ei kerro kertojasta paljonkaan, vaan pääosan saavat tämän kohtaamien ihmisten tarinat, ääriviivat. Psykologinen romaani, mutta tylsä ja vähäverinen.
Tarmo Kunnas: Nietzsche ajattelijana
Kirjan mittainen katsaus Nietzschen ajatteluun, sen kausiin ja vivahteihin. Hieman puiseva ja täyteen ahdettu, mutta keskittyy historialliseen Nietzscheen, eikä kehittele omaa filosofiaa tämän pohjalta. Siinä mielessä esimerkiksi Deleuzen teosta Nietzsche ja filosofia sopivampi, mikäli haluaa tietää mitä itse Nietzsche sanoi ja tarkoitti.
Mari Laaksonen: Degne
Runokokoelma konejumalattaresta, ”merkityksien syntymisen prosessista”, joka on metaforien saavuttamattomissa. Kirjassa on yhdistetty mytologiaa, neurotiedettä ja uskontoa. Filosofisia kysymyksiä nousee myös. Kirjoittajalla on ainakin runokieli hallussa, mikä antaa jo, vaikkei jaksaisi seurata kaikkea mitä teokseen liittyy.
Olli Sinivaara: Purkautuva satama
Taidokasta runoutta, tarkkaa havinnointia, säkeiden vyörytystä rekisterissä, joka on korkea ja ylistävä. En kuitenkaan kovin paljon jaksanut.
Julian Baggini: Ajatteleva maailma
Alaotsikkona Filosofian maailmanhistoria. Enemmän kuin filosofian historiaa, kirja on katsaus filosofiaan eri puolilla maailmaa käsittäen toki paljon myös filosofian historiaa. Baggini paneutuu etenkin Aasian ja muslimimaiden ajatteluun ja toisaalta vertaa niitä länsimaiseen traditioon. Kungfutselaisuus, taolaisuus ja buddhalaisuus, joita on pitkään pidetty vain uskontoina tai oppeina, ovat keskiössä tai taustalla Aasialaisen filosofian kohdalla. Käsiteltävinä aiheina ovat esimerkiksi minuus, hyve-etiikka, harmonia ja individualismi, sanomaton jne. Hyvä kirja ehdottomasti, suosittelen!
Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona
Kelpo novellikokoelma Murakamilta.
Kai Nieminen: Elämän vuoteessa
Runokirja muun muassa minän suhteesta sinään. Ei ihan parhaita Kai Niemisiä.
Herbert Marcuse: Eros & sivilisaatio
Nyt 70 vuoden jälkeen suomennettu nykyklassikko Frankfurtin koulun filosofilta. Edustaa puhtaimmillaan freudomarxilaisuutta - kaikki Frankfurtin koulun tekstit eivät yhtä vahvasti sellaista ole. Mielihyväperiaatteen ja todellisuuden yhdistävä todellisuusperiaate on herruuden vallitessa suoritusperiaate ja elämä herruuden alla vaatii lisätorjuntaa, jota ilman onni voisi olla mahdollisempaa. Suoraan sanottuna aika hankalalukuinen ja osin jotenkin vanhentuneen oloinenkin. Opiskeluaikana olisin pitänyt enemmän.
Reetta Pekkanen: Pieniä kovia nuppuja
Tämä Pekkasen esikoisteos on selväsanaisempi kuin toinen, Kärhi, mutta jostain syystä pidin Kärhistä enemmän. Runouden arvonimen lunastavaa toki tämäkin. Kirjassa ei ole yhtä aihetta, jonka voisi nimetä, vaan monenlaista. Tyylillisesti kuitenkin yhtenäinen.
