Frommille elämän suhteen rampa, kärsivä ihminen on melkeinpä lähtökohtaisesti paha. En tarkoita, ettei hän voisi Frommin mukaan valita hyvääkin (tämä on hänen mukaansa rajoitetusti mahdollista), vaan että sitä tuo rampuus on Frommille itsessään pahuutta. Tämä on aina ollut minusta Frommissa vikana. Itse ajattelen, että pahoja ovat teot riippumatta siitä ovatko ne elämän suhteen ramman tai ei-ramman tekemiä. Ja ehkä vielä, että ei-ramman pahat teot, kuten epäoikeudenmukainen hamuaminen itselleen, tai banaali paha, ovat korostetusti pahoja, sillä siltä jolla on asiat hyvin, voi vaatia enemmän. Eli allekirjoitanko kuitenkin toisaalta Frommin elämän suhteen ramman pitämisen pahana? Siinä mielessä kyllä, että rammalla on lähtökohtaisesti huonommat mahdollisuudet olla hyvä, mutta juuri siksi en pauhaisi paatoksella hänen pahuuttaan Frommin tyyliin. Frommilla on paljon terävää analyysiä, mutta hänen hyvän ja pahan välille viritetyssä psykoanalyysissä on voimakas tendenssi, jonkalaista kylmemmäksi mielletyllä Freudilla ei ole.