"Rakkaus on omituinen tuskan rakennelma, joka kasvaa sisäänpäin ja jota ei voi purkaa. Uusien rattaiden joukossa on vanhoja, ikiaikaisia, kuin alkeellisen lääkärin välineitä, jotka ovat kotoisin lapsuudesta, ja vieläkin kauempaa, kulttuurin lapsuudesta. Koko raskas ja hieno järjestelmä, uskontojen kujanjuoksu, filosofioiden mielettömyys, taiteiden kauniit neuroosit ovat rakkauden piilokirjoitusta, erimuotoisia sovelluksia, henkisen rakkauden, joka on sitkeästi etsinyt käyriään ja kadottanut aistien keveän ja vilkkaan ilon. Päästä se saa kummallisen keksintönsä, kateenkorvasta energiansa, varhaisvuosista ominaisvärinsä ja alati työntävän kaipuunsa. Jokin ääni, tuoksu, portaan narahdus, vanhojen tapettien malvanpuna, tai avautunut käsi, varjon liikahdus, isän kiivaan neron leimahdukset, äidin kasvot kuin suuri aistillinen kukka; ja kasvot lakastuivat ja menettivät sulonsa, mutta eivät mitään vaatimuksistaan: kaikki esteitä rakkaudelle, takaperoisia rattaita systeemiin, joka toimii epäkeskisesti hankkien menneisyydestä monimutkaisimmat ja hienoimmat kiertävät liikkeensä..."

Eeva-Liisa Manner: Kirjoitettu kivi