Vuonna 2024 lukemani kirjat

Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet

Tätäkään en lukenut kuin sieltä täältä sen ilmetyttyä 2007. Nyt kokonaan. Osa Nylénin tavaramerkeiksi saman tien muodostuneita esseiden aiheita, osa muita: lihateollisuus ja lihan sukupuolipolitiikka, Moodyson, tyttöys, dandyismi, miehen kritiikki, Morrissey jne. Suvereenia tykitystä alusta loppuun, itsetietoista ja elitististä, minun makuuni välillä liikaakin. Tekstinä loistavaa, ja se että esseet myös häiritsevät minua liiassa tunteellisuudessaan miellyttäisi varmaankin niiden kirjoittajaa. Tunteellisuus on eittämättä niiden voima.

Merete Mazzarella: Jotain muutakin kuin tämä

Pohdintoja uskosta yhden pitkän esseen käsittävässä kirjassa. Paljon viittauksia kirjoittajiin ja ajattelijoihin, etenkin pohjoismaisiin. Mazzarella tunnustelee uskoa, käy kirkossa, miettii rukoilua ja vähän rukoileekin. Ihan ok kirja ja aiheensa puolesta tietenkin kiinnostava, vaikka tekstinä hiukan löysää ja epäjäntevää.

Joel Mäkipuro: Periferia

Uusi runokokoelma joka käsittelee aluetta, sen elottomia ja elollisia osia. Rauhallisien, usein kahden rivin proosaa muistuttavien säkeiden kautta etenevää kirjoitusta. Ihmisyksilöitä käsitellään samalla vieraantuneisuudella kuin muutakin elollista. Korkeakirjallista lähiörunoutta.

Antti Nylén: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet

Päätin näköjään lukea vuoden sisään kaikki Nylénit kokonaan. Tämä on viimeinen paksujen esseekokoelmien sarjaa, joista ensimmäinen on Vihan ja katkeruuden esseet ja toinen Halun ja epäluulon esseet. Nylén on todella hyvä kirjoittamaan. Tässä kirjassa oli myös vähemmän tylsiä aiheita kuin Halun ja epäluulon esseissä, jonka luin väkisin läpi. Kirjallisuus- ja taide-esseitä, essee nykyisestä paavista, essee Baudelairesta, taas lihansyönnistä jne. Kelpaa, vaikka en ole millään muotoa Nylénin hengenheimolainen.

Antti Hurskainen: Suntio

Romaanin keskushenkilö on kirjan nimen mukaisesti uskossaan vahva, skarppi ja suorasanainen suntio. Muita henkilöitä ovat alkoholisointunut ja Jumalan hiljaisuutta kuunteleva kirkkoherra, jonka kanssa suntio käy älyllisiä keskusteluja, pääkaupunkiseudulta suntion pikkukaupunkiin muuttanut kappalainen - nainen jota suntio ja kirkkoherra eivät arvosta ja Suntion viisivuotias tytär, jolla on aivokasvain. Teemat uskonnollisia ja kirkollisia. Aika hyvä romaani.

Antti Hurskainen: Suru ei toimi

En pitänyt tästä esseekokoelmasta, jonka aiheita ovat muun muassa alkoholi, unettomuus ja sen pelko sekä julkisuuden ja palvonnan halu taiteen teon motiivina. Siinä missä Antti Nylen kyseenalaistaa neitsyydenmenettämiskultin, Hurskainen kaipaa muistoja teiniseksistä. Ville Valosta Hurskainen kirjoittaa paljon, tavallaan ylistääkin, koska Valo ei ole perisuomalainen Art-Pate. Hurskaisen mielipiteet eivät miellytä minua ja aiheiden käsittely on, vaikkakin esseistisesti ihan korkeatasoista, mielenkiinnotonta. Lisäksi hän kirjoittaa liian pitkästi. On vielä jotakin muutakin, minkä takia dissaan tätä kokoelmaa, jotakin joka liittyy Hurskaisen (essee)persoonaan, mutta en osaa pukea sitä sanoiksi.

Jukka Koskelainen: Viisi matkaa Saksan sieluun

Matkakirjan, esseekokoelman ja tietokirjan yhdistelmä. Koskelainen tuntee hyvin aiheensa, mutta kirjoittaa tylsästi ja vähäverisesti. Hän käsittelee muun muassa eri kaupunkien menneisyyttä ja nykypäivää, kulttuurihistoriaa, entisen DDR:n alueen nykymeininkiä, kirjallisuutta, maisemia, natsismia, valistusta ja romantiikkaa. Kiinnostavinta minulle oli aatehistoriallinen anti, juuri saksalainen romantiikka ja saksalaisten taipumus luoda myyttejä. Kirja olisi kuitenkin kaivannut huomattavasti jäntevämpää otetta.

Juha Mäkinen: Hyvää Yötä! (ja kauniita tosiasioita)

Tarkka ja paneutunut Yläkaupungin Yön historiikki. Keskittyy festivaalin ohjelmaan ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin sekä järjestämiseen, järjestäjiin ja heidän meininkiinsä. Enemmän olisi kaivannut kävijöiden kokemuksia; sitä puolta ei ole juuri nimeksikään. Kuitenkin yllättävänkin vetävä kirja lukea.

Anonyymi tekijä: Lysis

Salatun tekijän kirjoittama sivistynyt Poesiavihko tutkii seksuaalisuutta, passiivisuutta ja moraalia mm. Freudin ja Sofokleen avulla. Se koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäinen, suorasanaisin, miellytti minua eniten. Siinä käydään läpi myös muun muassa Platonin Pitoja. Hyvä vihko.

Markku Envall: Rajan kahta puolta

Esseekokoelman ensimmäisessä osassa on kirjallisuusesseitä mm. Konradista, Greenestä ja Hellaakoskesta. Niiden kautta käsitellään teemoja, joita toisessa osassa lähestytään suoraan. Pidin enemmän toisesta osasta, jossa aiheina ovat muun muassa syyllisyys, häpeä, kuolema, vanhuus, laiskuus ja kauneus. Envallilla on sekä aforistina että esseistinä vankka asioiden pahkipuhumisen halu sekä hyvä, tukeva lause.

Tommi Melender: Ihmisen näköinen

Kypsä ja aikuinen esseekokoelma, jossa kirjoittaja tapailee teemoja liberalismista kirjailijan työhön ja natsismista Venäjään. Aiheet usein poliittisia ja yhteiskunnallisia. Käsittelytapa harkitseva tai harkittu. Melender tuntee aiheensa, mutta ei sano mitään aivan uutta tai ainakaan tajuntaa räjäyttävää. Aikuisuuden ja kypsyyden voi nähdä myös negatiivisina määreinä. Itseään likoon Melender ei laita. Kirja koostuu lyhyistä luvuista, mikä helpottaa lukemista.

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys

Faktaa ja fiktiota sekoittava romaani Schrödingeristä, Heisenbergistä ja muista huippufyysikoista ja -matemaatikoista. Lyhyesti sanottuna aiheena ovat hullut tiedemiehet, heidän suhteensa ja heidän syvälle käyvästä yrityksestä ymmärää asioita kumpuava sekopäisyys ja kauhut. Mukana fysiikkaa populaarissa muodossa. Hyvä romaani. Tällaista ei voisi kuvitella kenenkään suomalaisen kirjoittavan.

Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista

Hurskaisen uusimmassa esseekokoelmassa on muun muassa kirjallisuusesseitä, sivarimuistelmat, ihan hyvä essee Tommi Liimatasta ja kiinnostava essee teologi Osmo Tiililästä. Tyyli on penseä ja haluton, tarkoituksella. Hurskainen nälvii eri suuntiin ja on vähän omahyväinen. Tykkäsin tästä kuitenkin enemmän kuin Suru ei toimi -eesseekokoelmasta.

Richard Powers: Hämmästys

Romaani isästä ja pojasta, jotka kaipaavat pojan onnettomuudessa kuollutta äitiä, isän vaimoa. Romaani pojasta joka on erityislapsi ja saa raivokohtauksia etenkin luontokatoon liittyen. Romaani pojasta joka rakastaa piirtämistä ja luontoa ja inhoaa koulua. Romaani isän rakkaudesta ja isästä, joka on eksoplaneettojen tutkija, jolta uhataan viedä rahoitus. Romaani isästä, joka ei halua pojalleen lääkitystä, vaan laittaa hänet neurotieteelliseen koejärjestelyyn. Romaani jossa on paljon luonnontieteen ja scifin rajamailla pyörivää juttua, selvää scifiäkin. Ihan hyvä romaani, jonka paras anti on koskettavassa ekologisessa puolessa.

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat

Rakkausromaani joka tapahtuu pääosin Pärnussa. Nuorempi nainen, kertoja, ja vanhempi mies. Myös seksiromaani ja ennen kaikkea seksuaaliseen rakkauteen liittyvien huomioiden ja ajatusten romaani. Viikilällä on tuore tyyli kirjoittaa, mutta kirja jäi kuitenkin hieman etäiseksi minulle. Laatua tottakai, mutta ei missään tapauksessa niin hyvä kuin Taivaallinen vastaanotto.

Michel Houellebecq: Olemattomiin

Houellebecqin viimeinen, kuusisataasivuinen romaani sairaudesta, sairaaloista ja kuolemasta, mutta myös politiikasta ja rakkaudesta. Keski-ikäisen päähenkilön isä saa kirjan alussa aivoinfarktin, josta tämä ei toivu kuin vähäisesti. Paljon sisausten välisestä kanssakäymistä etenkin suhteessa isään, mutta myös muuten. Hesarin kriitikko kirjoitti romaanin olevan Houellebecqin musertavin ja se on täysin totta. En ole varma, olisinko halunnut lukea sitä ollenkaan, mutta nyt se on luettu, kuten kaikki muutkin kirjailijan suomennetut romaanit.

Miia Toivio: Hukka nukka tukka

Toivio esiintyi Vakiopaineessa suvereenesti runojensa kanssa, joten halusin lukea tämän kirjan. Punahilkka-variaatioita, mutta myös muuta. Osaaminen näkyy, ja huumoriakin on. Mukana runoja ja proosarunoja.

Ville Mäkipelto & Paavo Huotari: Sensuroitu

Raamatun muutosten vaiettu historia. Tekstikriittistä Raamatun tutkimusta, jossa käsitellään kirjurien, tulkitsijoiden ja kääntäjien tekemiä tahattomia ja tahallisia muutoksia Raamatun teksteihin. Kirja osoittaa, että Raamattu on alusta saakka ollut moninainen teos, ei mikään ylhäältä annettu monoliitti. Välillä vähän kuivaakin luettavaa, mutta tärkeä kirja.

Kaspas Colling Nielsen: Esikaupukien vapahtaja

Satiirinen romaani, jossa alkuasetelmana ovat maailman ongelmat koronasta koko Euroopan pimentämään Vesuviuksen purkautumiseen. Jossain on kalkyloitu, että Köpenhaminan esikaupungissa asuva pitkään vaiennut runoilija voisi poistaa ongemat kirjoittamalla yhden runon, mutta tätä ei kiinnosta. Kevyt ja nopealukuinen. Ei mikään kauhean hyvä, mutta ei huonokaan.

Jonimatti Joutsijärvi: Mirkka Rekola II: Elämä koko ajan käy ilmi salasta

Loistavan ja paneutuneen elämäkerran toinen osa, jossa Rekola elää keski-ikäänsä ja vanhuuttaan. Meritoituminen runoilijana, lukevan yleisön, jota Rekola ei uskonut olevan olemassa, löytyminen. Paljon teoksista, mutta myös muusta elämästä, kuten suhteesta kääntäjä Kersti Juvaan. Hidaslukuinen kirja. Ei niin kiinnostava kuin ensimmäinen osa, jossa oli lapsuudesta, nuoruudesta ja kirjailjaksi kasvamisesta, mutta ei yhtään vähemmän pieteetillä tehty. Hieno elämäkerta kokonaisuudessaan.

A.W. Yrjänä: Angelus

Runokirja vuodelta 2010. Mukana historiaa ja nykymenon kommentointia. Ei Yrjänän parhaita teoksia, mutta ihan ok luettavaa.

Antti Arnkil: Seurauksia

Esseekirja nykyakan kriiseistä, ennen muuta ekologisesta kriisistä. Painottaa paljon öljyn osuutta. Ekotaustaa omaavalle ei anna mitään erikoisen uutta, mutta puolustaa paikkaansa jonkinlaisena tilannekatsauksena tai koontina.

Theodor W. Adorno: Minima Moralia

Toisen maailmansodan jälkimainingeissa kirjoitettu klassikko, joka on hiljattain suomennettu. Aikalaisanalyysiä ja kulttuurikritiikkiä läpipessimistiseen sävyyn. Kirja koostuu parin sivun numeroiduista fragmenteista ja niitä on kehuttu nykyisessä maailmantilanteessa jälleen ajankohtaisiksi. Oma arvioni on, että ne ovat osittain sitä, osittain eivät. Kirja on melko hankalasti kirjoitettu, ehkä siksi, että se välttäisi vajoamisen yhteiskunnallisen totaliteetin osaksi. Ei antanut minulle hirveän paljon.

 

Max Horkheimer: Välineellisen järjen kritiikki

Samaan aikaan kun Adorno kirjoitti Minima Moraliaa, Horkheimer kirjoitti tätä teosta. Itse luin näitä Frankfurtin koulun tekstejä rinnakkain. Horkheimer katsoo, että järki on enää pelkästään välineellistä, annettujen päämäärien toteuttamiseen tähtäävää, kun se on joskus ollut myös päämääriä ja arvoja pohtivaa. Hän kritisoi muita filosofisia suuntauksia, kuten pragmatismia, uustomismia ja positivismia sekä kartoittaa sitä, kuinka ihminen hallitsee yhä täydellisemmin luontoa. Tämä kirja on Minima Moraliaa selvemmin filosofiaa ja puhutteli minua enemmän.

 

Sini Silveri: Miltä männystä tuntuu olla mänty: Timo K. Mukan elämä

Kaksikymppisenä luin kaikki Mukan kirjat. Nykyään en tykkäisi niistä ollenkaan samalla tavalla. Tämä Silverin elämäkerta tulee lähemmäksi Timoa kuin Erno Paasilinnan Timo K. Mukka - legenda jo eläessään ja on muutenkin inhimillisempi ja parempi.