Vuonna 2024 lukemani kirjat

Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet

Tätäkään en lukenut kuin sieltä täältä sen ilmetyttyä 2007. Nyt kokonaan. Osa Nylénin tavaramerkeiksi saman tien muodostuneita esseiden aiheita, osa muita: lihateollisuus ja lihan sukupuolipolitiikka, Moodyson, tyttöys, dandyismi, miehen kritiikki, Morrissey jne. Suvereenia tykitystä alusta loppuun, itsetietoista ja elitististä, minun makuuni välillä liikaakin. Tekstinä loistavaa, ja se että esseet myös häiritsevät minua liiassa tunteellisuudessaan miellyttäisi varmaankin niiden kirjoittajaa. Tunteellisuus on eittämättä niiden voima.

Merete Mazzarella: Jotain muutakin kuin tämä

Pohdintoja uskosta yhden pitkän esseen käsittävässä kirjassa. Paljon viittauksia kirjoittajiin ja ajattelijoihin, etenkin pohjoismaisiin. Mazzarella tunnustelee uskoa, käy kirkossa, miettii rukoilua ja vähän rukoileekin. Ihan ok kirja ja aiheensa puolesta tietenkin kiinnostava, vaikka tekstinä hiukan löysää ja epäjäntevää.

Joel Mäkipuro: Periferia

Uusi runokokoelma joka käsittelee aluetta, sen elottomia ja elollisia osia. Rauhallisien, usein kahden rivin proosaa muistuttavien säkeiden kautta etenevää kirjoitusta. Ihmisyksilöitä käsitellään samalla vieraantuneisuudella kuin muutakin elollista. Korkeakirjallista lähiörunoutta.

Antti Nylén: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet

Päätin näköjään lukea vuoden sisään kaikki Nylénit kokonaan. Tämä on viimeinen paksujen esseekokoelmien sarjaa, joista ensimmäinen on Vihan ja katkeruuden esseet ja toinen Halun ja epäluulon esseet. Nylén on todella hyvä kirjoittamaan. Tässä kirjassa oli myös vähemmän tylsiä aiheita kuin Halun ja epäluulon esseissä, jonka luin väkisin läpi. Kirjallisuus- ja taide-esseitä, essee nykyisestä paavista, essee Baudelairesta, taas lihansyönnistä jne. Kelpaa, vaikka en ole millään muotoa Nylénin hengenheimolainen.

Antti Hurskainen: Suntio

Romaanin keskushenkilö on kirjan nimen mukaisesti uskossaan vahva, skarppi ja suorasanainen suntio. Muita henkilöitä ovat alkoholisointunut ja Jumalan hiljaisuutta kuunteleva kirkkoherra, jonka kanssa suntio käy älyllisiä keskusteluja, pääkaupunkiseudulta suntion pikkukaupunkiin muuttanut kappalainen - nainen jota suntio ja kirkkoherra eivät arvosta ja Suntion viisivuotias tytär, jolla on aivokasvain. Teemat uskonnollisia ja kirkollisia. Aika hyvä romaani.

Antti Hurskainen: Suru ei toimi

En pitänyt tästä esseekokoelmasta, jonka aiheita ovat muun muassa alkoholi, unettomuus ja sen pelko sekä julkisuuden ja palvonnan halu taiteen teon motiivina. Siinä missä Antti Nylen kyseenalaistaa neitsyydenmenettämiskultin, Hurskainen kaipaa muistoja teiniseksistä. Ville Valosta Hurskainen kirjoittaa paljon, tavallaan ylistääkin, koska Valo ei ole perisuomalainen Art-Pate. Hurskaisen mielipiteet eivät miellytä minua ja aiheiden käsittely on, vaikkakin esseistisesti ihan korkeatasoista, mielenkiinnotonta. Lisäksi hän kirjoittaa liian pitkästi. On vielä jotakin muutakin, minkä takia dissaan tätä kokoelmaa, jotakin joka liittyy Hurskaisen (essee)persoonaan, mutta en osaa pukea sitä sanoiksi.

Jukka Koskelainen: Viisi matkaa Saksan sieluun

Matkakirjan, esseekokoelman ja tietokirjan yhdistelmä. Koskelainen tuntee hyvin aiheensa, mutta kirjoittaa tylsästi ja vähäverisesti. Hän käsittelee muun muassa eri kaupunkien menneisyyttä ja nykypäivää, kulttuurihistoriaa, entisen DDR:n alueen nykymeininkiä, kirjallisuutta, maisemia, natsismia, valistusta ja romantiikkaa. Kiinnostavinta minulle oli aatehistoriallinen anti, juuri saksalainen romantiikka ja saksalaisten taipumus luoda myyttejä. Kirja olisi kuitenkin kaivannut huomattavasti jäntevämpää otetta.

Juha Mäkinen: Hyvää Yötä! (ja kauniita tosiasioita)

Tarkka ja paneutunut Yläkaupungin Yön historiikki. Keskittyy festivaalin ohjelmaan ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin sekä järjestämiseen, järjestäjiin ja heidän meininkiinsä. Enemmän olisi kaivannut kävijöiden kokemuksia; sitä puolta ei ole juuri nimeksikään. Kuitenkin yllättävänkin vetävä kirja lukea.

Anonyymi tekijä: Lysis

Salatun tekijän kirjoittama sivistynyt Poesiavihko tutkii seksuaalisuutta, passiivisuutta ja moraalia mm. Freudin ja Sofokleen avulla. Se koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäinen, suorasanaisin, miellytti minua eniten. Siinä käydään läpi myös muun muassa Platonin Pitoja. Hyvä vihko.

Markku Envall: Rajan kahta puolta

Esseekokoelman ensimmäisessä osassa on kirjallisuusesseitä mm. Konradista, Greenestä ja Hellaakoskesta. Niiden kautta käsitellään teemoja, joita toisessa osassa lähestytään suoraan. Pidin enemmän toisesta osasta, jossa aiheina ovat muun muassa syyllisyys, häpeä, kuolema, vanhuus, laiskuus ja kauneus. Envallilla on sekä aforistina että esseistinä vankka asioiden pahkipuhumisen halu sekä hyvä, tukeva lause.

Tommi Melender: Ihmisen näköinen

Kypsä ja aikuinen esseekokoelma, jossa kirjoittaja tapailee teemoja liberalismista kirjailijan työhön ja natsismista Venäjään. Aiheet usein poliittisia ja yhteiskunnallisia. Käsittelytapa harkitseva tai harkittu. Melender tuntee aiheensa, mutta ei sano mitään aivan uutta tai ainakaan tajuntaa räjäyttävää. Aikuisuuden ja kypsyyden voi nähdä myös negatiivisina määreinä. Itseään likoon Melender ei laita. Kirja koostuu lyhyistä luvuista, mikä helpottaa lukemista.

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys

Faktaa ja fiktiota sekoittava romaani Schrödingeristä, Heisenbergistä ja muista huippufyysikoista ja -matemaatikoista. Lyhyesti sanottuna aiheena ovat hullut tiedemiehet, heidän suhteensa ja heidän syvälle käyvästä yrityksestä ymmärää asioita kumpuava sekopäisyys ja kauhut. Mukana fysiikkaa populaarissa muodossa. Hyvä romaani. Tällaista ei voisi kuvitella kenenkään suomalaisen kirjoittavan.

Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista

Hurskaisen uusimmassa esseekokoelmassa on muun muassa kirjallisuusesseitä, sivarimuistelmat, ihan hyvä essee Tommi Liimatasta ja kiinnostava essee teologi Osmo Tiililästä. Tyyli on penseä ja haluton, tarkoituksella. Hurskainen nälvii eri suuntiin ja on vähän omahyväinen. Tykkäsin tästä kuitenkin enemmän kuin Suru ei toimi -eesseekokoelmasta.

Richard Powers: Hämmästys

Romaani isästä ja pojasta, jotka kaipaavat pojan onnettomuudessa kuollutta äitiä, isän vaimoa. Romaani pojasta joka on erityislapsi ja saa raivokohtauksia etenkin luontokatoon liittyen. Romaani pojasta joka rakastaa piirtämistä ja luontoa ja inhoaa koulua. Romaani isän rakkaudesta ja isästä, joka on eksoplaneettojen tutkija, jolta uhataan viedä rahoitus. Romaani isästä, joka ei halua pojalleen lääkitystä, vaan laittaa hänet neurotieteelliseen koejärjestelyyn. Romaani jossa on paljon luonnontieteen ja scifin rajamailla pyörivää juttua, selvää scifiäkin. Ihan hyvä romaani, jonka paras anti on koskettavassa ekologisessa puolessa.

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat

Rakkausromaani joka tapahtuu pääosin Pärnussa. Nuorempi nainen, kertoja, ja vanhempi mies. Myös seksiromaani ja ennen kaikkea seksuaaliseen rakkauteen liittyvien huomioiden ja ajatusten romaani. Viikilällä on tuore tyyli kirjoittaa, mutta kirja jäi kuitenkin hieman etäiseksi minulle. Laatua tottakai, mutta ei missään tapauksessa niin hyvä kuin Taivaallinen vastaanotto.

Michel Houellebecq: Olemattomiin

Houellebecqin viimeinen, kuusisataasivuinen romaani sairaudesta, sairaaloista ja kuolemasta, mutta myös politiikasta ja rakkaudesta. Keski-ikäisen päähenkilön isä saa kirjan alussa aivoinfarktin, josta tämä ei toivu kuin vähäisesti. Paljon sisausten välisestä kanssakäymistä etenkin suhteessa isään, mutta myös muuten. Hesarin kriitikko kirjoitti romaanin olevan Houellebecqin musertavin ja se on täysin totta. En ole varma, olisinko halunnut lukea sitä ollenkaan, mutta nyt se on luettu, kuten kaikki muutkin kirjailijan suomennetut romaanit.

Miia Toivio: Hukka nukka tukka

Toivio esiintyi Vakiopaineessa suvereenesti runojensa kanssa, joten halusin lukea tämän kirjan. Punahilkka-variaatioita, mutta myös muuta. Osaaminen näkyy, ja huumoriakin on. Mukana runoja ja proosarunoja.

Ville Mäkipelto & Paavo Huotari: Sensuroitu

Raamatun muutosten vaiettu historia. Tekstikriittistä Raamatun tutkimusta, jossa käsitellään kirjurien, tulkitsijoiden ja kääntäjien tekemiä tahattomia ja tahallisia muutoksia Raamatun teksteihin. Kirja osoittaa, että Raamattu on alusta saakka ollut moninainen teos, ei mikään ylhäältä annettu monoliitti. Välillä vähän kuivaakin luettavaa, mutta tärkeä kirja.

Kaspas Colling Nielsen: Esikaupukien vapahtaja

Satiirinen romaani, jossa alkuasetelmana ovat maailman ongelmat koronasta koko Euroopan pimentämään Vesuviuksen purkautumiseen. Jossain on kalkyloitu, että Köpenhaminan esikaupungissa asuva pitkään vaiennut runoilija voisi poistaa ongemat kirjoittamalla yhden runon, mutta tätä ei kiinnosta. Kevyt ja nopealukuinen. Ei mikään kauhean hyvä, mutta ei huonokaan.

Jonimatti Joutsijärvi: Mirkka Rekola II: Elämä koko ajan käy ilmi salasta

Loistavan ja paneutuneen elämäkerran toinen osa, jossa Rekola elää keski-ikäänsä ja vanhuuttaan. Meritoituminen runoilijana, lukevan yleisön, jota Rekola ei uskonut olevan olemassa, löytyminen. Paljon teoksista, mutta myös muusta elämästä, kuten suhteesta kääntäjä Kersti Juvaan. Hidaslukuinen kirja. Ei niin kiinnostava kuin ensimmäinen osa, jossa oli lapsuudesta, nuoruudesta ja kirjailjaksi kasvamisesta, mutta ei yhtään vähemmän pieteetillä tehty. Hieno elämäkerta kokonaisuudessaan.

A.W. Yrjänä: Angelus

Runokirja vuodelta 2010. Mukana historiaa ja nykymenon kommentointia. Ei Yrjänän parhaita teoksia, mutta ihan ok luettavaa.

Antti Arnkil: Seurauksia

Esseekirja nykyakan kriiseistä, ennen muuta ekologisesta kriisistä. Painottaa paljon öljyn osuutta. Ekotaustaa omaavalle ei anna mitään erikoisen uutta, mutta puolustaa paikkaansa jonkinlaisena tilannekatsauksena tai koontina.

Theodor W. Adorno: Minima Moralia

Toisen maailmansodan jälkimainingeissa kirjoitettu klassikko, joka on hiljattain suomennettu. Aikalaisanalyysiä ja kulttuurikritiikkiä läpipessimistiseen sävyyn. Kirja koostuu parin sivun numeroiduista fragmenteista ja niitä on kehuttu nykyisessä maailmantilanteessa jälleen ajankohtaisiksi. Oma arvioni on, että ne ovat osittain sitä, osittain eivät. Kirja on melko hankalasti kirjoitettu, ehkä siksi, että se välttäisi vajoamisen yhteiskunnallisen totaliteetin osaksi. Ei antanut minulle hirveän paljon.

 

Max Horkheimer: Välineellisen järjen kritiikki

Samaan aikaan kun Adorno kirjoitti Minima Moraliaa, Horkheimer kirjoitti tätä teosta. Itse luin näitä Frankfurtin koulun tekstejä rinnakkain. Horkheimer katsoo, että järki on enää pelkästään välineellistä, annettujen päämäärien toteuttamiseen tähtäävää, kun se on joskus ollut myös päämääriä ja arvoja pohtivaa. Hän kritisoi muita filosofisia suuntauksia, kuten pragmatismia, uustomismia ja positivismia sekä kartoittaa sitä, kuinka ihminen hallitsee yhä täydellisemmin luontoa. Tämä kirja on Minima Moraliaa selvemmin filosofiaa ja puhutteli minua enemmän.

 

Sini Silveri: Miltä männystä tuntuu olla mänty: Timo K. Mukan elämä

Kaksikymppisenä luin kaikki Mukan kirjat. Nykyään en tykkäisi niistä ollenkaan samalla tavalla. Tämä Silverin elämäkerta tulee lähemmäksi Timoa kuin Erno Paasilinnan Timo K. Mukka - legenda jo eläessään ja on muutenkin inhimillisempi ja parempi.

Vuonna 2023 lukemani kirjat

(Listaan tähän vain ne kirjat jotka olen lukenut ensimmäisen kerran kokonaan. Kesken jätettyjä, selailtuja tai uudestaan luettuja en listaa.)

Jari Jolkkonen: Ymmärrystä etsivä usko

Kuopion piispan kirja, jossa hän keskustelee omaamansa kristinuskon näkökulmasta tieteen, kulttuurin ja kirkon kanssa. Jolkkonen on terävä älykköpiispa, jolla on syvällistä ajattelua, mutta samalla hän on turhan konservatiivi. Natsismia ja kommunismia hän syyttää, mutta kapitalismin pahuuksiin hän ei kajoa sanallakaan. Myös kristinuskon omat synnit miekkalähetyksestä helvetillä pelotteluun jäävät kokonaan käsittelemättä. Vaikka syvällistä teologiaa edustaakin, aina Jolkkonen ei ole asian tasalla. Näin esimerkiksi puhuessaan Foucault'sta. Suorastaan huvittavaa on, miten hän kritisoi Foucault'a siitä, että tämä ulottaa valtakritiikkinsä liian pitkälle, koulun ja terveydenhuollon tapaisiin hyviin asioihin ikään kuin valta ei koskisi niitä. Kuitenkin kohtalaisen hyvä kirja.

Jussi Kotkavirta: Tuhkaa ja timanttia II

Postuumisti ilmestynyt kokoelma kirjoituksia psykoanalyysistä, mutta jonkin verran siinä sivussa myös filosofiasta. Häpeästä, unista, kuvien luonteesta suhteessa tekstiin, psykoanalyysin asemasta tieteisiin nähden, psykoanalyysin ja mindfulnessin suhteista jne. Myös yksi henkilökohtainen essee juoksemisesta. Mielestäni kiinnostavampi kuin ykkösosa ehkä tämän kirjan hieman läheisemmän suhteen käytöntöön vuoksi. Oli mukava kuulla Kotkavirran ”ääni” vielä kerran.

Jukka Peltokoski & Henrik Jaakkola (toim.): Tulevaisuuden vasemmisto

Artikkelikokoelma erilaisista vasemmistolaisista teemoista, kuten ympäristökysymyksistä, kaupunkitilasta, äärimmäisen rikkauden ongelmasta, hoivasta ja feminismistä. Enemmän kuin tulevaisuutta luotaava, kirja on katsaus kyseessä olevien aiheiden nykytilanteeseen. Toki joissain artikkeleissa paalutetaan myös tulevaisuutta. Suosittelen etenkin niille, jotka eivät tunne vasemmistolaisia teemoja hyvin.

V.S. Luoma-aho: Cancel

Y-sukupolven novellistiikkaa. Jossain määrin kokeileva tai ainakin tuore meininki suhteessa suomalaiseen nykyproosaan. Hahmoilla ei mene hyvin. On mielenterveysongelmia ja muunlaista vaikeaa. He näkevät maailman ”paljaasti”, vailla suurempia merkityksiä, mikä tekee heidät ahdistuneiksi, vaikka jokin kuvaavampi sana olisi ehkä löydettävissä. Myös ajan tai systeemin kuvaa.

Sanna Karlstöm: Pehmeät kudokset

Runokokoelma äidin kuolemasta. Hallittu ja sisältörikas kuten Karlstömin aiemmatkin runokokoelmat.

Martti Lindqvist: Keskeneräisyyden puolustus

Lindqvist oli teologi ja eetikko, jota luin paljon teininä. Tässä 1999 julkaistussa kirjassa hän puhuu elämän epävarmuudesta, moraalista eri asioiden suhteen, pahasta, muodonmuutoksista jne. Joissain asioissa menee humaanin lässytyksen puolelle, mutta hyvä kirja ehdottomasti, sellainen jonka kyydissä on mielellään.

Martti Lindqvist: Tässä seison

Sosiaalieetikko tekee käytännöllistä etiikkaa ja pohtii ihmisen osaa 2000 julkaistussa teoksessa. Kirja on rakennettu niin, että se lähtee Lindqvistin omista varhaisista kasvuvuosista ja etenee nuoruuden ja yliopistoajan kautta työelämään ja parisuhteisiin. Kirja ei kuitenkaan ole mikään omaelämäkerta, vaan asioita käsitellään enimmäkseen yleisesti ja käyttää vain kehikkona kirjoittajan omaa elämää.

Antti Nylen: Kolme pyhää

Esseekokoelma kolmesta pyhästä ihmisestä: Francisccus assisilaisesta, Jeanne d'Arcista ja Stefanoksesta. Nylen kirjoittaa heidän kauttaan paljon muustakin, enimmäkseen kuitenkin kristillisistä teemoista. Eroaa Nylenin muusta esseistiikasta siinä, että Nylenin oma henkilö on taustalla.

Antti Nylen: Halun ja epäluulon esseet

Olin lukenut tästä kauan sitten jotain, mutta nyt luin koko kirjan. Esseet Paavi Benedictuksesta, Kari Enqvistin edesottamuksista suhteessa uskontoon ja Anna Abreusta olivat kiinnostavia, mutta pitkät esseet Nicosta, Morrisseysta ja Bressonista olivat vaan tosi tylsiä, enimmäkseen siksi, että aiheet eivät kiinnostaneet. Nylenin kunniaksi on sanottava, että materiaalia on syntynyt paljon. Tämäkin kirja on yli kolmesataasivuinen, ja esseet – myös ne joita en meinannut jaksaa lukea – ovat täysipainoista esseistiikkaa.

Markku Envall: Rautasydän

En kuulu niihin ”uuden aforismin” tekijöihin, jotka dissaavat Envallia. Tämä uusi fragmenttikokoelma on kuitenkin kolme kertaa liian pitkä, kuiva ja armottoman tylsä. Aiheet ammentavat arjesta, josta mennään usein yleisemmälle tasolle. Oli koettelemus lukea läpi.

Jarno Hietalahti: Ihmisyyden ytimessä

Filosofisen humanismin pitkäpiimäinen puolustus. Hietalahti katsoo filosofisen humanismin kehittyväksi positioksi ja käsittää sen niin laajasti, että suurin osa sen kritiikistäkin mahtuu sen piiriin. Hietalahti yrittää joka käänteessä varmistaa, että lukija ymmärtää, että filosofinen humanismi on kaiken Hietalahden mielestä hyvän puolella. Kädenlämpöistä kamaa.

Ville Riekkinen: Kirjain vai henki

Kuopion liberaalin emerituspiispan parinsadan sivun eksegeettinen pläjäys. Raamatuntutkimus ei ole ihan minun ydinkiinnostukseni kohteita, sikäli kirja oli hieman tylsää luettavaa. Lopussa Riekkinen pohtii kristinuskon tilaa ja arvioi omalta kannaltaan minkä pitää muuttua.

 

Kai Nieminen: Milloin missäkin hahmossa

Kaipaus- ja rakkausrunokokoelma japanilaisen runouden kääntäjältä ja tuntijalta vuodelta 1987. Selväsanaista, ihan mukavaa, mutta ei sen kummempaa.

Jonimatti Joutsijärvi: Mirkka Rekola – Elämä joka ei koskaa tule kokonaan esiin I

Erinomainen ja paneutunut elämäkerta tai itse asiassa vasta sen ensimmäinen osa. Valottaa Rekolan elämää lapsuudesta 70-luvulle ja teoksia sitä myöten kun niitä alkaa tulla. Rekolan lapsuuden sairastelu, suhde isään joka paljastuu äärioikeistolaiseksi ja varhainen kypsyminen, myöhemmin runo- ja aforismikokoelmat esikoisesta Vedessä palaa alkaen on kaikki kuvattu pieteetillä ja huolellisella taustatyöllä. 50- ja 60-luvun runouspiirit ja kulttuurielämä sekä ajankuva on samoin rikasta. Tähän mennessa ylivoimaisesti paras tänä vuonna lukemani kirja. Tulisipa toinen osa pian.

Elizabeth Stout: Lucy meren rannalla

Kirjailija Lucy Bartonin ex-mies vie hänet koronan alettua New Yorkista Maineen turvaan virukselta. He asuvat siellä, tapaavat välillä lapsiaan ja käyvät uusien mainelaisten tuttaviensa kanssa kävelyllä. Lucy kelailee elämäänsä. Taattua Stroutia taas kerran.

Antti Nylen: Tunnustuskirja

Minulla ei ole kovin samanlainen ethos suhteessa kristinuskoon kuin Nylenillä, mutta kyllä Nyleniä ihan mielellään lukee. Etenkin tätä Tunnustuskirjaa, jossa kirjailija puhuu nimenomaan kristinuskosta ja katolisuudesta, vaikka välillä myös esimerkiksi kouluajoistaan, veganismista ja kuolemasta, jotka nekin toki liittyvät kristinuskoon. Nylen osaa kertoa omin sanoin ja omasta kokemuksestaan käsin ja usein kiinnostavimpia kohtia kirjassa ovatkin ne, joissa esseistin elämä tulee läpi.

 

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

36-vuotias Keiko on työskennellyt 18-vuotiaasta asti lähikaupassa osa-aikatyössä, eikä haluakaan muuta. Ympäristö sen sijaan haluaisi hänen pääsevän kunnon töihin, löytävän miehen ja perustavan perheen. Kirja on omalaatuinen niin kuin Keikokin. Se on hyvää normatiivisen elämän kritiikkiä ja siksi vapauttavaa luettavaa.

 

Jussi Kotkavirta (toim.): Muoto ja metodi

Edesmenneelle logiikan ja tieteenfiosofian opetajalleni Veli Verroselle omistettu juhlakirja hänen eläköitymisen aikaan vuonna 2005. Käytännössä jyväskyläläisten tai Jyväskylä-yhteyksisten filosofien artikkelikokoelma. Suurin osa artikkeleista on spesifejä näkökulmia johonkin filosofian kapeaan erityisalaan. Ne ovat kuivia ja akateemisia. Kirjasta saa kuitenkin käsitystä, mitä filosofian saralla on muun muassa puuhailtu ja puuhaillaan. 

Sosuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja

Juuri kuolleen isoisänsä kanssa asunut koulupoika alkaa pitää isoisänsä divaria. Siellä hän kohtaa puhuvan kissan, joka vie hänen labyrintteihin pelastamaan kirjoja. Mukana geimeissä myös tyttö samalta luokalta. Satu nuorille ja aikuisille. Opetukset väännetty rautalangasta, mutta avoimesti niin.

Kari Mäkinen: Hämärässä kypsyy aamu

Suuresti pitämäni emiritusarkkipiispan ainoaksi jäänyt runokirja vuodelta 86. Aika huono. Parempi kirkonmiehenä kuin runoilijana.

Tommi Liimatta: Manse: markka-aika

700-sivuinen jytky Liimatan viidestä ekasta Tampereen vuodesta. Päiväkirjaamiseen pohjautuvaa usein päivän tarkkuudella etenevää kerrontaa. Luettelomainen, mutta kun matskua alkaa kasaantua niin toimii kyllä sen aikaiselle Nollapiste-fanille, vaikka kirja keskittyykin liikaa Nollapisteeseen ja liian vähän Tommin muuhun elämään. Välillä toki puuduttavaa, kun Liimatta kertoo tekemisistään enemmän kuin ajatuksistaan ja tunteistaan, ainakaan sellaisista ajatukista ja tunteista, jotka eivät liity taiteen tekemiseen tai alkoholiin, jota nuo napapiirin sankarit käyttävät todella paljon 90-luvun runsaaseen alkoholin kulutukseenkin verrattuna. Avoliitosta Tuula Alajoen kanssa ei ole paljon, kenties Liimatta hieman suojelee exäänsä. Mutta kyllä tuon 700 sivua luki varsin mielellään.

Virpi Vairinen: Antiluuppi

Uusi runokokoelma, jossa Vairinen kommentoi ihmisen historiaa ja ihmisen maailmaa, muun muassa. Sympatiat ovat nomadien puolella. Vairinen kirjoittaa selkeästi, eikä hämärrä sanomistaan turhaan. Hyvä kirja.

Anni Pesonen: Credo: tieni mystiikkaan

Teologian tohtorin ja papin kirja hänen tiestään kristittynä lapsuudesta seurakuntanuoruuden ja teologian tutkimuksen kautta mystiikkaan. Toinen osa käsittelee konkreettisesti ja selvästi mystiikkaa, jonka ydin on sanaton rukous hiljaisuudessa, jossa minä on kadonnut. Tuo hiljaisuus on temppeli, jossa on vain Jumala, kun Jeesus on ajanut rahanvaihtajat sieltä pois kuten Mestari Eckhart tuon Raamatun kohdan tulkitsee. Tiedän teoriassa aika paljon kristillisestä ja muustakin mystiikasta, mutta en ole taipuvainen harjoittamaan sitä. Ensimmäinen osa on kirjoittajan näkemyksiä muuten kristinuskosta ja hänen kokemuksiaan elämänsä varrelta. Pidin.

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Pensionaatissa Etelä-Koreassa Pohjois-Korean rajalla työskentelevä nainen kohtaa pensionaattiin tulevan ranskalaisen sarjakuvapiirtäjämiehen, jonka kanssa kehkeytyy hapuileva episodi. Mukana myös nainen, jonka kanssa pensionaatissa työskentelevällä päähenkilöllä on lesbinen suhde sekä päähenkilön äiti. Kirja on vähäeleisyydessään ihan viehättävä pieni romaani.

Jaana Seppänen: Carmenin silmät

Seppäsen ensimmäinen esseekokoelma vuodelta 2011, teemoina muun muassa massojen lumo ja kauhistus, thymos, uskonto, Marilyn Monroe ja Madonna, vapaus sekä Simone Weil. Hyvin kaunokirjallisia esseitä, ehkä liikaakin, välillä asia hukkuu sanojen kieputukseen. Seppänen on parhaimmillaan kuitenkin varsin hyvä esseisti.

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Hosseinin toinen esseekokoelma puhuu muun muassa matkustamisesta, Kerouacista, Iranista, rahasta, ja kuolemasta. Kuolemasta ei tosin puhuta aina suoraan, vaan esimerkiksi kuolleiden lintujen ja Hosseinin vaikeiden peräaukkosairauksien kautta. Hosseini on rauhallinen ja viileä esseisti, pidän sellaisesta enemmän kuin siitä mitä voisi nimittää paremman puutteessa kohkaukseksi. Parempi kirja kuin esikoinen Pölyn ylistys, vaikka ei sekään huono ollut.

Markku Envall: Nasaretin miehen pitkä marssi

Envallin 1985 julkaistu tietokirjaa lähestyvä esseekokoelma käsittelee kaunokirjallisuuden Jeesusta ja Kristus-hahmoja. Envall on tehnyt ison työn aineistonsa kanssa ja kirja onkin varsin kattava. Se on kuitenkin monin paikoin hyvin luettelomainen ja vilisee liikaakin kirjailijoita ja kirjoja. Ihan hyvää luettavaa kuitenkin ja loppua kohti esseekokoelmassa on hiukan pitempiäkin analyysejä tärkeimmistä teoksista.

 "Vaikka Nietzsche ei vielä tiennyt Hitleristä mitään, hänen Ubermensch -ajattelusta on aattellisesti, ajallisesti ja maantieteellisesti lyhyt matka kansallissosialismiin. On outoa, että monet myöhemmät aatehistorioitsijat ovat yrittäneet kieltää Nietzschen ja kansallissosialismin isä-poika-suhteen."

Jari Jolkkonen: Ymmärrystä etsivä usko

Vuoden 2022 kirjat

 Kaija Rantakari: Salit

Taidemuseo tai -galleria -lähtöistä runoutta, jonka luen kuitenkin pääosin eroottisena, mutta joka on vielä muutakin. Tasapainoista ja tyylikästä. Rantakarin paras kirja tähän mennessä.

Wolfram Eilenberger: Vapauden tuli

Taikurien ajan ”jatko-osa”, joka sijoittuu natsien valtakauteen, osin toisen maailmansodan aikaan. Päähenkilöinä neljä naisfilosofia: Arendt, Weil, Beavoir ja Rand. Ei yllä Taikurien ajan kiehtovuuteen, ei lähellekään, mutta on kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Kirja valottaa filosofien elämää ja heidän ajatteluaan toistensa avulla aikana, jolloin heidän todellinen läpimurtonsa on vielä kaukana. Liian täyteen ammuttu ja jotenkin hieman sotkuinen. Kuvaa yhtä lailla aikaa kuin filosofejakin. Tulisipa vielä kolmas kirja näitä.

Tomi Bergström: Mieletön häiriö

Psykiatrian ja psykiatrisen diagnostiikan havainnollista ja pätevää kritiikkiä. Bergströmin mukaan mielenterveysongelmissa on kyse elämän ongelmista, ei mistään mystisistä mielenterveysongelmista. Hänen mukaansa koko mielenterveysongelmista puhumisesta pitäisi luopua ja siirtyä avoimen dialogin malliin, jossa monenkeskisellä elämän ongelmista keskustelemisella olisi pääpaino ja lääkkeitä määrättäisiin paljon vähemmän. Hieman puiseva tieteellisyytensä takia, mutta sisällöltään tärkeä kirja.

Ulla Tuomainen: Eläimellistä parinvalintaa

Vertaisarvioitu kirja käsittelee eläinten parinvalintaa ja perhe-elämää monipuolisesti, mutta hieman tilkkutäkkimäisesti niin, että evolutiiviset kehityskulut siihen miten moinen pariutumistapojen moninaisuus on syntynyt jäävät pimentoon. Eläinten parinvalinta on tylyä tai joskus jotakin muutakin tähdäten kuitenkin aina maksimaalisen hyvän perimän siirtämiseen mahdollisimman runsaaseen jälkikasvuun. Kyse seksuaalivallinnassa on siis ns. geenin itsekkyydestä. Ankaraa kilpailua on joka tasolla.

David Foster Wallace: Tennisesseet

Esseekokoelma joka käsittelee yksinomaan tennistä. Ensimmäinen essee on Wallacen omasta junioritennisajasta, loput enemmän penkkiurheilua. Älykäs ja loistavasti kirjoitettu, mutta tennis aiheena ei minulle täysin kanna, vaikka olen itsekin mätkinyt teininä palloa harrastemielessä Suonenjoella ja katsonut televisiosta. Tykkäsin tästä enemmän kuin Hauskaa mutta ei koskaan enää -esseekokoelmasta ehkä siksi että tämä oli jotenkin viileämpi ja Hauskaa mutta ei koskaan enään esseet käsittelivät mm. vastenmielistä luksusristeilyä ja jotakin pornotapahtumaa. Parasta antia tennisesseissä oli rikas kuvaus Usan avoimista, jossa koko miliöö on tarkastelun alla.

Juha Himanka: Filosofia ja tämä elämä

Tätä paksua anekdooteista koostuvaa jaarittelua on vaikea nähdä filosofisena teoksena, vaikka sellainen se ilman muuta pyrkii olemaan. Enemmän se on filosofian hypistelyä. Pitkät pätkät uhrataan tieteenhistorialla ryyditettyyn suhteellisuusteorian käsittelyyn ja kritiikkiin. Mukana on myös paljon kädenlämpöistä huttua oppimisesta ja opettamisesta. Ja Husserl nostetaan aina välillä esiin. Jos fenomenologia on tällaista, en ole kiinnostunut siitä.

Francis Fukuyama: Identiteetti

Historia ei loppunut, mutta siinäkin kirjassa oli paljon mielenkiintoista. Tämä Fukuyaman uusin käsittelee Platonin thymosta, tunnustuksen politiikkaa, identiteettiä ja sisäisyyden juurtumista (filosofian) historiassa. Alkupuoli on filosofista ja osin yhteiskuntateoreettista. Fukuyama käyttää filosofiaa valaisemaan aidosti nykyhetken asetelemia. Loppupuoli irtoaa hieman tuosta taustasta ja on enemmän maailman viime aikojen tapahtumien yleistä erittelyä. Fukuyaman ratkaisu ei ole hylätä identiteettien merkitystä, se olisi mahdotonta, vaan koettaa löytää ihmisiä yhdistäviä identiteettejä.

Anu Kantola & työryhmä: Kahdeksan kuplan Suomi

Sosiologinen artikkelikokoelma kuvaa perinteisesti lähinnä työn, talouden ja äänestyskäyttäytymisen kautta kahdeksaa eri kuplaa rikkaista johtajista tukien varassa sinnitteleviin. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jossa on haasteltu ihmisiä eri ryhmistä ja näin muodostuu kahdeksan eri kuplan omakuva tai syvä tarina. Kovan työnteon varaan rakentuva identiteetti yhdistää montaa kuplaa. Nämä kahdeksan kuplaa eivät ole tarkoitettu kattavan koko Suomen väestöä, vaan ne on valikoitu sitä edustamaan. Kirjan ja sen kuplat olisi voinut rakentaa toisellakin tavalla, vähemmän sosioekonomiseen asemaan keskittyen, mutta hyvää sosiologiaa joka tapauksessa.

Pirjo Koskinen & Petri Nummi: Lisääntymisen vimma

Populaarimpi kuin Eläimellistä parinvalintaa, joka on myös ilmestynyt äskettäin. Ja siinä missä Eläimellistä parinvalintaa käsittelee monipuolisesti eri lajeja, Lisääntymisen vimma keskittyy pitkälti ihmiseen. Samojakin juttujakin on: seksuaalivalintaa, geenien leviämistä, spermakilpailua ja sukupuolten välistä kilpailua eri tavoilla. Myös homoseksuaalisuudelle on uhrattu muutama sivu. Ihan ok kirja, mutta itselleni ei niin mielenkiintoinen kuin väkisinkin vertailukohdaksi tarjoutuva Eläimellistä parinvalintaa.

Virpi Alanen: Mahdollisia rakkauslauseita

Aforismikokoelma rakkaudesta ja luonnosta, luontokuvin, luontovertauksin, luontohavainnoin, luontorakkaudella. Itse asiassa rakkaus on tässä kokoelmassa rakkautta maailmaan ja ennen kaikkea luontoon enemmän kuin toiseen ihmiseen, vaikka jälkimmäisenkaltaisiakin aforismeja on. Edustaa lyyristä aforismia puhtaassa muodossa. Hyvin kirjoitettu kirja.

Mikko Kuustonen: Omaelämäkerta

Kuustonen oli minulle lukioaikana tärkeä hahmo, ja olen pitänyt hänestä myöhemminkin. Hänen tarinansa on niin tuttu ja monesti kerrottu, ettei tämä omaelämäkerta paljoa antanut. Kuustonen pohtii omaa elämäänsä ja on itseironinen eikä peittele huonoja puoliaan, mutta muista hän ei sano mitään negatiivista. Kirja rasittuu tällaisistä lauseista kuin "arvostan suunnattomasti näitä tilaisuuksia tehdä yhteistyötä näiden upeiden ihmisten kanssa" ja "olen äärimmäisen kiitollinen niistä lukuisista kohtaamisista...."

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Romaani koostuu fragmenteista, joista osa on Viikilän elter egon Jan Holmin kuvitteellisesta kirjasta Taivaallinen vastaanotto, osa Holmin tai muiden puhujien ajatuksia ja osa vielä jotakin muuta. Juonta romaanissa ei ole, mutta sen keskiössä ovat Jan Holmin sairaalakokemukset avosydänleikkauksen ympäriltä. Paljon juttua kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, ja suunnilleen kaikki tapahtuu Helsingissä. Romaania voi lukea myös fragmenttikokoelmana. Ja ne fragmentit ovat tuoreita ja kiinnostavia. Erikoiskirjallisuutta, mutta ei ollenkaan vaikealukuista.

Elizabeth Strout: Voi William!

Strout palaa romaanissa kirjailija Lucy Bartoniin, joka kohtalon oikusta auttaa entistä aviomiestään tämän sukulaisten etsimiseen liittyvässä projektissa. Kirja laajenee avioliittokuvaukseksi. Olen aina pitänyt sellaisia tylsinä, mutta Strout ei ole koskaan tylsä. Taas vanhoja ihmisiä, taas erityislaatuista kerrontaa, taas psykologista tarkkuutta ja lämpöä. Strout on erinomainen kirjailija.

Joel Haahtela: Elena

Mies näkee pienoisromaanissa nuoren naisen ja etsiytyy näkemään tätä yhä uudestaan. Kerronnaltaan hieman pidättyvää, ehkä jopa varovaista tai sitten vain vähäeleistä. Lopussa tulee yllätyksiä. En juurikaan tykännyt.

Maggie Nelson: Sinelmiä

Luin minäkin tämän. Ja hienohan se oli. Fragmentaarista esseistiikkaa, jonka keskuksena on intohimo siniseen väriin. Siitä se risteilee eri suuntiin niin kuin esseistiikka usein tekee. Henkilökohtaista, viittauksia filosofiaa, kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen, lisää henkilökohtaista. Elegantti, sopivasti keveä ja ei liian pitkä.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Murakamia voi pitää viihdekirjailijana, mutta silloin jää huomaamatta herkkyys, jolla hän tarinoitaan kertoo. Eikä viihdekirjallisuutta sitä paitsi pidä aliarvioida. Tässä surrealistisia ja fantasia-aineksia sisältävässä kirjassa seurataan kahta kertomuslinjaa, mulkvist-isänsä luota karannutta 15-vuotiasta poikaa ja kissojen kieltä osaavaa yksinkertaista ja lukutaidotonta vanhaa miestä. Kyllä tämä lukea kannatti.

Maggie Nelson: Argonautit

Esseekirjallisuutta Nelsonin omasta raskauden ajasta ja hänen muunsukupuolisen kumppaninsa testosteronihoidoista ja muusta sellaisesta. Queer- kirja ja kirja queer-naisesta akateemisen maailman ja henkilökohtaisen elämän ristetyksissä. Aika puuroista tekstiä, jäsentelyä olisi kaivannut enemmän; nyt kaikki oli ladottu yhteen pötköön ilman väliotsikoita.

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli

Alussa sosiologiaa opiskelleelle läpituttua juttua siitä, kuinka Suomi on nationalisten ajatusten ylhäältä päin synnyttämä. Sitten mennään enemmän suomen kieleen ja kielitieteeseen ja siihen, kuinka kieli muovaa asioiden hahmottamista ja ajattelua, vaikka kielifilosofoimaan Saarikivi ei ryhdykään. Saarikivi kertoilee myös jonkin verran omasta elämästään, mikä on melkeinpä kirjan kiinnostavinta antia. Lopussa suuressa roolissa on myös huoli suomen kielen tulevaisuudesta.

Georges Bataille: Isovarvas

Suomennosvalikoima sekalaisia kirjoituksia Bataillelta. En jaksa olla oikein kiinnostunut. Hänen henkilökohtainen mytologiansa ei vastaa omaani eikä muutenkaan enää kiehdo. Bataillella on kyllä filosofisesti kuranttiakin kamaa, kuten parhaiten joistakin Noidan oppipojan artikkeleista ja Elisa Heinämäen väitöskirjasta Tyhjä taivas voi lukea.

Ester Nuori Leppä: Maanantai ja mustat hitit

Ensimmäisellä lukukerralla pitkälti tajuttavia runoja, jotka kuitenkin antavat myös useammalla lukukerralla. Tietty traagisuus ja elämänläheisyys kantaa runoja. Kun päälle laitetaan vielä se, että Essi on maaginen esiintyjä, voidaan turvallisesti todeta, että tässä on runouden tulevaisuus, ainakin yksi niistä.

Terhi Forssen: Sinä olet ääni minä olen hiljaa

Tasapainoinen runouutuus, jossa sanat ovat tarkasti paikallaan silloinkin, kun ne levittäytyvät koko sivulle. Kirjassa liikutaan Suomessa ja Broadwayllä.

Rachel Cusk: Ääriviivat

Romaani jossa kirjalija lähtee pitämään kirjoittajakoulutusta Ateenaan. Cusk ei kerro kertojasta paljonkaan, vaan pääosan saavat tämän kohtaamien ihmisten tarinat, ääriviivat. Psykologinen romaani, mutta tylsä ja vähäverinen.

Tarmo Kunnas: Nietzsche ajattelijana

Kirjan mittainen katsaus Nietzschen ajatteluun, sen kausiin ja vivahteihin. Hieman puiseva ja täyteen ahdettu, mutta keskittyy historialliseen Nietzscheen, eikä kehittele omaa filosofiaa tämän pohjalta. Siinä mielessä esimerkiksi Deleuzen teosta Nietzsche ja filosofia sopivampi, mikäli haluaa tietää mitä itse Nietzsche sanoi ja tarkoitti.

Mari Laaksonen: Degne

Runokokoelma konejumalattaresta, ”merkityksien syntymisen prosessista”, joka on metaforien saavuttamattomissa. Kirjassa on yhdistetty mytologiaa, neurotiedettä ja uskontoa. Filosofisia kysymyksiä nousee myös. Kirjoittajalla on ainakin runokieli hallussa, mikä antaa jo, vaikkei jaksaisi seurata kaikkea mitä teokseen liittyy. 

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Taidokasta runoutta, tarkkaa havinnointia, säkeiden vyörytystä rekisterissä, joka on korkea ja ylistävä. En kuitenkaan kovin paljon jaksanut.

Julian Baggini: Ajatteleva maailma

Alaotsikkona Filosofian maailmanhistoria. Enemmän kuin filosofian historiaa, kirja on katsaus filosofiaan eri puolilla maailmaa käsittäen toki paljon myös filosofian historiaa. Baggini paneutuu etenkin Aasian ja muslimimaiden ajatteluun ja toisaalta vertaa niitä länsimaiseen traditioon. Kungfutselaisuus, taolaisuus ja buddhalaisuus, joita on pitkään pidetty vain uskontoina tai oppeina, ovat keskiössä tai taustalla Aasialaisen filosofian kohdalla. Käsiteltävinä aiheina ovat esimerkiksi minuus, hyve-etiikka, harmonia ja individualismi, sanomaton jne. Hyvä kirja ehdottomasti, suosittelen!

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona

Kelpo novellikokoelma Murakamilta.

Kai Nieminen: Elämän vuoteessa

Runokirja muun muassa minän suhteesta sinään. Ei ihan parhaita Kai Niemisiä.

Herbert Marcuse: Eros & sivilisaatio

Nyt 70 vuoden jälkeen suomennettu nykyklassikko Frankfurtin koulun filosofilta. Edustaa puhtaimmillaan freudomarxilaisuutta - kaikki Frankfurtin koulun tekstit eivät yhtä vahvasti sellaista ole. Mielihyväperiaatteen ja todellisuuden yhdistävä todellisuusperiaate on herruuden vallitessa suoritusperiaate ja elämä herruuden alla vaatii lisätorjuntaa, jota ilman onni voisi olla mahdollisempaa. Suoraan sanottuna aika hankalalukuinen ja osin jotenkin vanhentuneen oloinenkin. Opiskeluaikana olisin pitänyt enemmän.

Reetta Pekkanen: Pieniä kovia nuppuja

Tämä Pekkasen esikoisteos on selväsanaisempi kuin toinen, Kärhi, mutta jostain syystä pidin Kärhistä enemmän. Runouden arvonimen lunastavaa toki tämäkin. Kirjassa ei ole yhtä aihetta, jonka voisi nimetä, vaan monenlaista. Tyylillisesti kuitenkin yhtenäinen.

Vuonna 2021 luetut kirjat:

Tua Forsström: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen

Parinkymmenen vuoden takaista proosarunoutta josta pidin. Selväsanaista ja ei ajattelua, mutta runot menevät syvälle; lunta pyryää ja levottomuus ja levollisuus olivat molemmat läsnä. Runoja teki mieli lukea aina uudestaan. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto.

Kaspar Colling Nielsen: Euroopan kevät

Houellebecq-vaikutteisen vaikutteinen romaani rikkaiden modernissa ja luonnonläheisestä utopiayhteisöstä tulevaisuuden Tanskassa. Luokituksena scifi, mutta ei varsinaista scifiä kuitenkaan. Päähenkilöinä taidegalleristi Stig ja hänen huippututkimusta tekevä vaimonsa, syömishäiriöinen tyttärensä ja tietoisuuden saava lemmikkikoira sekä Stigin gallerian seksinhuuruinen luottotaiteilija. Ei yhtä älykästä ja jäntevää kuin Houellebecq, mutta hyvä lukuromaani.

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24

Ei läheskään niin hyvä kuin Euroopan kevät. Parasta tässä oli idea, joka käy ilmi jo nimestä. Taas biologisesti kuolemattomia ihmisiä ja koiria ja tarinoita tarinan sisällä, jotka tuntuivat täytteeltä eivätkä oikein toimineet.

Georges Bataille: Sisäinen kokemus

Pääosin puolikaunokirjallista, mystistä häröilyä. Ei lainkaan sellaista filosofiaa kuin suurin osa Noidan oppipojan teksteistä.

Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle

Selväsanaista ja yksinkertaista, ei kovin kiinnostavaa runoutta vuodelta 2007.

Sini Silveri: Titaanidisko

Toisinaan kekseliäistä puhekieltä ja kirjakieltä yhdistävää uutta ulkoilmarunoutta, kuin jokin yleinen festari menossa koko ajan. Ei kuitenkaan ihan minun makuuni.

Torsti Lehtinen: Matissen kappeli

Aforismeja ja joitakin runoja. Vaikuttaa koosteelta jossa osa aforismeista on julkaistu ennenkin. Ei uponnut oikein minuun, vaikka mukana oli myös joitain varsin hyviä afoja ja jotkut runot olivat hauskoja.

Veijo Meri: Manilaköysi

Romaani sodasta köyden kanssa palaavasta miehestä. Sisältää paljon tarinaan kuulumattomia juttuja. Ainoa sodasta kertova romsku jonka olen lukenut. Surkeaa ja vanhentunutta huumoria. Supertylsä kirja.

Plutarkhos: Mielen tyyneydestä

Suomennosvalikoima kreikkalaiselta filosofilta. Teksteissä on ns. self helpin piirteitä, mutta ne eroavat nykyisistä self help -kirjoista siinä, ettei niissä vedota mindfulnessiin tms, vaan järkeen. Huomionarvoisinta on kuitenkin se, miten Plutarhoksen tekstit osuvat aivan yhtä hyvin nykyaikaan kuin antiikin aikaan. Ihminen ei ole muuttunut yhtään.

A.W. Yrjänä: Grammata

Runokirja, jossa on mytologiaa, historiaa, filosofiaakin, kaikki tuttuun yrjänäläiseen tapaan. Paljon nimiä. Ei huono kirja ollenkaan, vaikka en olekaan enää ollut niin innostunut Yrjänän maailmasta. Muutamia hyviä pointteja jäi vähintäänkin käteen. Parempi kuin monet ajanmukaisemmat runokirjat.

Tommi Liimatta: Rollo

Olin nuorena kova Nollapiste-fani, mutta minulle tuli jossain vaiheessa vastareaktio. Nyt kun minulla on tarpeeksi etäisyyttä Liimattaan, voin lukea kirjoja joissa hän yhä tekee myyttiä itsestään. Aluksi ei tuntunut hyvältä, mutta tämä muistelmakirja on lopulta varsin kiinnostava ja aktiivisen nuoruuden päiväkirjoittamisen takia tarkka dokumentaatio Nollapisteen Rovaniemestä ja Liimatan nuoruudesta. Liimatta oli todella ahkera puuhaamaan kaikkea ja poikien välinen ystävyys on mielenkiintoinen aihe. Lopulta oma fanituksemme oli kuitenkin suurempaa kuin Nollapisteen musa, jolle annoimme kuulijana merkityksen.

Laotse: Tao Te Ching – kirja Taon toeteutumisesta

Idänviisaita sanoja taolaisuuden perusopuksessa. Loppukirja jota en lukenut käsittelee tekstin eri versioita ja kääntämisen ongelmia.

Irja Askola: Jos olet, ole nyt

Huonoa mutta sympaattista runoutta Helsingin ex-piispalta ajalta ennen kuin hän oli piispa.

Mestari Eckhart: Sielun syvyys

Luin tämän keskiaikaisen mystikkofilosofin opetuspuheita ja saarnoja sisältävän kirjan hiljakseen kahden vuoden aikana. Vaativaa kristinuskoa mestarilta, jolla ei ollut pienintäkään epäilystä Jumalan olemassaolosta. Saarnoja joissa uskovan katsotaan olevan yhtä Jumalan kanssa ja saarnoja joissa Jumalasta ei voi sanoa että hän on hyvä, koska hyvyys on niin tiukasti ihmiseen sidottu käsite. Negatiivista teologiaa siis. Kehoitusta pysytellä kokonaan luojassa eikä ollenkaan luoduissa. Paljon mystisiä saarnoja jotka menivät nyky-Suomessa asuvalta lukijalta täysin ohi. Paikoin villiä Raamatun tulkintaa. Vähän työläskin luettava, mutta ilmanmuuta kiinnostava. En silti saanut siitä niin paljon kuin toisesta suomennetusta Eckhartista Jumalallisen lohdutuksen kirjasta.

Touko Kauppinen: Häikäisevät

Hyvällä, tunnustelevalla ja vaivattoman oloisella kielellä kirjoitettu esikoisromaani, jossa ei tapahdu mitään kummoista, vaikka tapahtumisen tuntua onkin. Se on aluksi viehättävääkin, mutta jättää kokonaisuudesta hahmottoman vaikutelman.

Pauli Tapio: Tyhjä, suuri ja öinen

Tapion toinen runokirja kertoo runon keinoin ihmisestä ja hänen ajastaan, myös nykyajasta. Se sisältää kuusi yhteen pötköön kirjoitettua osaa. Ensimmäisestä tulee vähän mieleen Eeva-Liisa Mannerin runoelma Kambri Tämä matka -teoksesta, jossa siinäkin käsitelleen alkua, ihmisen alkutaivalta.

Elsa Tölli: Fun Primavera

Lavarunoilijan punk-henkinen iso vihko täynnä käsin ja koneella kirjoitettuja runoja ja piirroksia. Ei huonoja runoja missään tapauksessa vaikken olekaan kohderyhmää. Hyvin on saatu spoken wordin henki siirtymään paperille. Tämmöistä ei pysty kirjoittamaan kuin nuorena.

Olli-Pekka Tennilä: Lemmonommel

Tennilän edellisen runokokoelman, Onton harmaan tasa-arvoisesti aseteltujen, fenomenologisten fragmenttien läpi kuulsi jotakin. Lemmonommel, sekin samalla tavalla fenomenologisesti tehty, on pidempien fragmenttien suuntaan kehittyvää ajattelua, mutta toisaalta myös aiempaa enemmän kaunokirjallista revittelyä. Mestariteoksia molemmat.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Nainen makaa sairaalassa ja hänen äitinsä, jota hän ei ole paljon aikuisena nähnyt, tulee katsomaan häntä ja istuu monta vuorokautta sängyn vieressä. Juoruilua yhteisistä tutuista, lapsuuteen pomppivia tarinoita, lääkäri joka on niin hyvä että tytär alkaa rakastaa häntä. Stroutin tyylistä kertoilua jossa leppoisien jaksojen keskellä tulee esiin kipeitä asioita. Myötätuntoa hahmoja kohtaan enemmän kuin Olive Kitteridgessä. Aika ohut kirja. Tykkään Stroutista.

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Stroutin kirjoissa juoruillaan paljon! Tämä on novellikokoelma, jonka novellit nivoutuvat pienen kaupungin ihmisten sekä sieltä lähtöisin olevan äärimmäisen köyhistä oloista kirjailijaksi tulleen Lucy Bartonin ympärille. Kaikki on mahdolista, myös kaikkein kauheimmat asiat. Silti mukana on myös lämpöä, mutta ei halpaa lämpöä. Stroutin kirjat ovat ystävyyttä.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Romaani nuorista japanilaisista ihmisistä. Mielenterveysongelmaisesta Naokosta jota tarinan päähenkilöpoika rakastaa ja elinvoimaisesta Midorista jota hän myös alkaa rakastaa. Ainakin kaksi itsemurhaa, mutta Murakamin otteella ei kuitenkaan synkkä kirja. Romanttinen romaani. Ei yliluonnollisia tai surrealistisia elementtejä. Pidän Murakamista sitä enemmän mitä vähemmän sellaisia on. Hyvä kirja.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Lapsuuden rakkaus ei jätä miestä rauhaan, vaikka tällä on onnellinen avioliitto, kiinnostava työ ja kaksi lasta. Toimii.

Elizabeth Strout: Olive, taas

Olive Kitteridgen "jatko-osa", jossa Olive elää vanhuuttaan. Tuttuun stroutilaiseen tyyliin erillisistä kertomuksista koostuva romaani käsittelee kuitenkin enimmäkseen muita saman pikkukaupungin ihmisiä, pääasiassa vanhoja. Strout on henkilöidensä ja heidän ajatusten kuvauksessa rehellinen ja kaunistelematon. Hän on kriisien ja järkyttävien tapahtumien kirjailija. Ei mikään kauhean vetävä kirja, mutta antoi suht paljon.

Eeva Rohas: Syvä pää

Romaanin keskeisinä hahmoina reborn-nukkea vauvana hoitava nainen ja kilpauimarityttö sekä hänen eläinlääkäri-isänsä. Heidän tarinansa kietoutuvat loppua kohti yhteen. Kun tietää että Rohas on kirjoittanut Girardista väikkärin, mimesiksen teemat etenkin uintikuvioissa ovat ilmeisiä. Taitavasti tehty romaani. Ja aika ahdistava.

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Tarina köyhästä maaseudun pojasta, jolle ei annettu nimeä vaan jota kutsuttiin vain pojaksi. Hän etenee osin hyvin kyseenalaisin keinoin lopulta yksityisyrittäjäksi, koska haluaa vimmatusti pimeydestä valoon. Kirja ei ole kovin mukavaa luettavaa, mutta antaa kaunistelemattoman kuvan Intiasta orientalismin takaa ja lisää tietoa ja ymmärrystä maailmasta. Intian ruumiinavaus.

Risto Oikarinen: Piispa

Kirkkoa tuulettava romaani naispuoleisesta piispasta, joka ei usko Jumalaan, mutta koettaa pitää seurakuntalaiset uskossa. Piispa muistelee omaa elämäänsä, uraa sekä kuraa, jota on saanut vanhoillisilta osakseen. Kyse ei ole mistään nynnystä, vaan itsetietoisesta naisesta. Muuten en olisi ehkä jaksanut lukea, mutta kirkolliset aiheet kiinnostavat.

Tuukka Pietarinen: Lukematon

Uusi runokirja joka ei napannut. Vaikutti käsitetaiteen tapaiselta, johon en jaksanut nyt ottaantua.

Walter Tevis: Musta kuningatar

Romaani josta on tehty saman niminen Netflix-sarja. Orpotytöstä sukeutuu shakin supertähti, jolla on päihdeongelmia. Shakin maailma on kiinnostava ja pelejä käydään vähän enemmän läpi kuin sarjassa. Beth Harmon on myös hyvin kiinnostava hahmo. Romaani on pitkälti samanlainen kuin sarja, mutta loppuosassa on eroavaisuuksiakin. Hyvä kirja, mutta sarja on vielä paljon parempi. Tapahtuu 50-60 -luvulla.

Suvi Valli: Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja

Esseekokoelma joka on hyvin kaunokirjallinen, jopa lyyrinen, lähtee erilaisista ruumiin asennoista, kuten kyykystä, pyllistyksestä ja hartioista korvissa, mutta risteilee niistä moneen suuntaan. Uudenlaista ja laadukasta esseistiikkaa tukevan kirjan paksuisesti.

Tero Tähtinen: Lohikäärmeen päivät

Esseistinen päiväkirja Shanghaista, jossa Tähtinen asui puoli vuotta. Aika pitkälle rakentunut teen juonnin ympärille, mutta kyllä siinä myös sekä kiinalaista kirjallisuutta ja viisautta että nyky-Kiinan meininkiä käsitellään, joskin viimeksi mainittu jää melko ohuelle. Tällaisia matkakirjoja on kiva lukea.

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

Tokiossa tapahtuva yhden yön romaani, jossa pääosissa ovat yökahvila, siskospari joista toinen vain nukkuu, yökahvilassa valvovaa siskoa lähestyvä jätkä ja tuntihotelli jossa tapahtuu pahoinpitely. En ole ennen lukenut Murakamia, mutta tämähän oli vetävä ja tenhovoimainen.

Karoliina Maanmieli, Tapio Gauffin ja Nisse Suutarinen: Skitsofrenia (yliviivattu) – onko diagnoosi totta?

Nykypsykiatrian ja neuroleptien kritiikki, joka sisältää monenlaisia aineksia potilaiden tai entisten potilaiden kirjoittamista omakohtaisista tapauskertomuksista antipsykiatriseen näkemykseen psykiatrian nykytilasta. Sisältää myös konkreettisia parannusehdotuksia, joita pohjustetaan tutkimustiedolla. Tärkeä kirja.

Jaana Seppänen: Outokuoriaiset

Paksu esseekokoelma mitä moninaisemmista aiheista, kuten Cicciolinasta, Putinista ja Venäjästä ja Celinestä. Jaana Seppäsellä on laaja kirjallinen ja muunkinlainen sivistys, mutta esseiden tyyli on kohkaava ja monisanaisen runsas, kun itse pidän enemmän Pauliina Haasjoen tai Suvi Vallin tyylisistä viileistä esseisteistä. Seppäsen Iltapäivä oli elegantimpi esseekokoelma kuin tämä, ja toimi kokonaisuutenakin paremmin.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Seikkailukertomus määrätyn lampaan etsinnästä Japanissa. Ei kuitenkaan mitään Bond-tyyppistä toimintaa. Sisältää yliluonnollisia elementtejä. Tyhjänpäiväinen.

Virpi Pöyhönen: Noidankehästä pois

Vahvasti käytännölliseen tutkimukseen perustuva kirja koulukiusaamisesta ja siitä, kuinka sitä voitaisiin vähentää. Tieteellinen ote tuo mukaan oman kuivuutensa, mutta toisaalta se myös vakuuttaa. Yksi lähtöajatus on, että kiusaamissuhde on aina valta- ja alistussuhde. Tärkeä kirja etenkin koulukiusaamisen kanssa työskenteleville.

Friedrich Nietzsche: Antikristus

Nietzschen filosofinen pamfletti kristinuskoa vastaan. Nietzschen eduksi nykyateisteihin verrattuna on sanottava, että hän ei yritä todistaa Jumalaa olemattomaksi, vaan käy kristinuskon kimppuun kokonaisuutena. Välillä tuntuu, että Nietzsche tajuaa mistä kristinuskossa on kysymys, mutta valitsee väärän puolen, välillä että hän luo olkiokkomaisen irvikuvan kristinuskosta. Joka tapauksessa aikamoista rätkimistä verrattuna Nietzschen pääteoksiin (Moraalin alkuperästä, Hyvän ja pahan tuolla puolen, Iloinen tiede), vaikka samanlainen mentaliteetti niissäkin on, vain kypsemmässä muodossa. Epävakuuttava kirja.

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Esseekokoelma, jossa Krohn käsittelee lapsuuttaan, puberteettiaan ja nuoruuttaan, mutta siirtyy sitten omimpiin aiheisiinsa, kuten tietoisuuteen, kirjoittamiseen ja eettisiin kysymyksiin. Myös parapsykologiaa käsitellään. Paljon kaikenlaista. Ei mikään erikoinen, mutta jollain tavoin kyllä sympatiseeraan Krohnia.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Esseekokoelma muun muassa väkivaltaisesta seksistä ja seksuaalisesta väkivallasta, Dubaista ja taidemuseoista. Varmasti hyvää esseistiikkaa asiaankuuluvine pohdiskeluineen ja kirjoittajan sivistyksestä kertovine viittauksineen, sekä muodoltaankin sellaista kuin esseistiikan nykyään pitää olla. En kuitenkaan erityisesti innostunut.

Kristiina Brunila & co (toim.): Terapeuttinen valta

Yhteiskunnallisia ongelmia ratkotaan psykologin vastaanotolla yksilöllistämällä ne yksilön ongelmiksi. Muun muassa tästä on kyse. Kirja on laaja artikkelikokoelma, jonka puitteissa terapeuttista valtaa käsitellään psy-tieteiden leviämisenä yhteiskunnan eri osa-alueille. Terapeuttinen valta käsitetään kirjassa laajasti niin, että sellaisena nähdään esimerkiksi yrittäjyyshenkisyysvalmennus, kristallipuolueen meininki ja vankilassa tapahtuva vankien sisäinen kasvattaminen. Punaisena lankana on se kuinka yksilöitä muokataan ja he muokkaavat itseään tähän yhteiskuntaan ja systeemiin sopivimmiksi. Etenkin loppua kohti lisääntyvästä kuivuudestaan huolimatta tärkeä kirja, sillä se tuo yhteiskunnallisen näkökulman helposti annettuna otettuun yksilöön ja hänen muutokseen keskittyvään terapeuttiseen diskurssiin.

Anna Kontula: Pikkuporvarit

Kirja käsittelee pikkuporvariuden ilmiötä historiasta vauhtia ottaen. Jossain sinänsä positiivisessa arviossa sanottiin Kontulan rakentavan olkiukon. Hämäräksi jää kenestä tai mistä se on olkiukko. Pikkuporvariuteen liitetyistä piirteistä monet varmasti ovat olemassa nykymaailmassakin, mutta onko juuri pikkuporvarius se käsite joka avaa ilmiökenttää parhaiten? Vähän kirjasta jää suuhun vanha klangi ja hieman epäilyttää onko pikkuporvarien luokkaa sellaisena kuin kirja sen kuvaa olemassakaan.

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala?

Piispan ja tähtitieteilijän puisevaa dialogia uskosta ja tiedosta, uskonnosta ja tieteestä. Molemmilta kymmenen kirjettä, joista ei jaarittelua puutu. Jotakin kiinnostavaa tuli kuitenkin ilmi, muun muassa Pihkalan kirjoituksissa luonnonoikeudesta kristillisestä näkökulmasta.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Stroutin esikoisromaani 16-vuotiaasta Amysta ja hänen yksinhuoltajaäidistään. Amyllä on suhde matematiikan opettajansa kanssa ja hänen äitinsä on rakastunut konttorissa pomoonsa, ja tyttärelläja äidillä on keskenään vaikeaa. Amy kuvataan yhtenään polttamassa tupakkaa ruokatunnilla metsikössä kaverinsa kanssa, mikä sopii hyvin välinäytöksiksi muutenkin ankeahkoon yleistunnelmaan. Stroutin kerrontatyyli ei ole sama ainutlaatuinen kuin kaikissa myöhemmissä romaaneissa, mutta romaani kyllä lunastaa aiheensa.

Serafim Seppälä: Antiikista Bysanttiin

Kirja koostuu 12 luvusta, jotka käsittelevät kulttuurihistoriaa antiikissa, juutalaisuudessa ja bysantissa sekä varhaisessa kristinuskossa bysantin ulkopuolella. Lukujen aiheet ovat tällaisia kuin suhde eläimiin, ystävyys, unet ja kuolema. Vähän tylsä kirja, mutta paneutuneesti tehty ja lisäsi ymmärrystä ja tietoa asioista.

Karin Johannisson: Melankolian huoneet

Kaunokirjallisuutta lähestyvä melankolian kulttuurihistoria. Käsittelyssä eri aikakausille tyypilliset melankolian muodot, kuten acedia, väsymys ja hermostuneisuus. Monilla niillä on aluksi ollut korkea status ennen kuin ne ovat alkaneet koskea eliitin sijasta koko väestöä. Myös tämä kirja keskittyy pitkälti eliittiin, varmaankin koska siitä on eniten aineistoa. Välillä kirja on liiankin täyteen ahdettua kuvausta ja esimerkkiä aikakauden oireista. Taustalla toki välillä esiinotettukin kysymys siitä, missä määrin melankolia ja sen ydin muuttuu eri aikoina, missä määrin se nähdään (nykyään diagnoisoidaan) eri tavoin. Ilmaan jää kysymys voiko erilaiset kärsimykset, joista on puhe, sisällyttää melankolian käsitteen alle.

Marja-Leena Tuurna: Eeva-Liisa Manner, matka yli vaihtelevien äärten

Mannerin elämäkerta tai henkilökuva. 250 sivua, mutta olisi voinut olla mielellään kolme kertaa pitempi. Käy läpi kronologisesti ja vähän teemoittainkin Mannerin elämää. Espanjan vuosista ja esimerkiksi Fahrenheit 121:stä on tosi vähän. Myös mielisairaalajaksoista ja mökkielämästä olisi lukenut mielellään enemmän. Samoin olisi toivonut, että olisi sukellettu vielä syvemmälle Mannerin psyykeeseen. Mutta kyllä tuosta kuvan Mannerista saa hänkin, joka ei Mannerista tiedä. Ihan ok kirja, mutta sekä tämä että Helene Sinervon romaani Runoilijan talossa tuntuvat hyvin kalpeilta suhteessa Mannerin omaan tuotantoon.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Tsukuru on kuulunut aikoinaan viiden nuoren tiiviiseen ja harmooniseen porukkaan, mutta yht'äkkiä erotettu siitä syytä kertomatta. 16 vuotta myöhemmin hän alkaa ottaa selvää asiasta rakastamansa naisen ehdotuksesta. Taas hyvä lukuromaani Murakamilta. Hänellä näennäinen vaivattomuus kerronnassa yhdistyy otteessa pitäviin juoniin.

"Rakkaus on omituinen tuskan rakennelma, joka kasvaa sisäänpäin ja jota ei voi purkaa. Uusien rattaiden joukossa on vanhoja, ikiaikaisia, kuin alkeellisen lääkärin välineitä, jotka ovat kotoisin lapsuudesta, ja vieläkin kauempaa, kulttuurin lapsuudesta. Koko raskas ja hieno järjestelmä, uskontojen kujanjuoksu, filosofioiden mielettömyys, taiteiden kauniit neuroosit ovat rakkauden piilokirjoitusta, erimuotoisia sovelluksia, henkisen rakkauden, joka on sitkeästi etsinyt käyriään ja kadottanut aistien keveän ja vilkkaan ilon. Päästä se saa kummallisen keksintönsä, kateenkorvasta energiansa, varhaisvuosista ominaisvärinsä ja alati työntävän kaipuunsa. Jokin ääni, tuoksu, portaan narahdus, vanhojen tapettien malvanpuna, tai avautunut käsi, varjon liikahdus, isän kiivaan neron leimahdukset, äidin kasvot kuin suuri aistillinen kukka; ja kasvot lakastuivat ja menettivät sulonsa, mutta eivät mitään vaatimuksistaan: kaikki esteitä rakkaudelle, takaperoisia rattaita systeemiin, joka toimii epäkeskisesti hankkien menneisyydestä monimutkaisimmat ja hienoimmat kiertävät liikkeensä..."

Eeva-Liisa Manner: Kirjoitettu kivi

 Elokuussa Poesialta ilmestyi pieni esseekokoelmani Ei tästä maailmasta Poesiavihkona.

 "Joskus on lähdettävä ja oltava valmis

       ja sidottava paperinsa yhteen

vietäviksi ullakolle tilikirjojen joukkoon,

joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin

ja kuljettava läpi huoneiden muistamatta.

Puhutaan monista muutoksista,

mutta tämän ainoan haluaisin väistää

ja alkaa pitkän matkan menneisyyttä kohti,

hyödyttömiin päiviin,

jolloin suuret kukat paleltuvat pengermillä

ja kallis puunhakkaaja palkataan kantoa lohkomaan,

ja palata viileydestä autioihin taloihin,

jossa tavarat on koottu epätavallisiin paikkoihin,

mutta moni päivä ennallaan ja entisten kaltainen."

Paavo Haavikko: Tiet etäisyyksiin

(Eikö tässä sivutakin psykoanalyysiä. "Pitkän matkan kohti menneisyyttä", "Kallis puunhakkaaja palkataan kantoa lohkomaan" jne.)

Neljä aforismisarjaa

1.

Hirveää odottaa päivien kuluvan ja pelätä niiden päättymistä.

Järjestelmästä voi sanoa kaikenlaista, mutta sen mihin rahavirrat vievät voi päätellä lapsikin.

Yhteiskunta on toinen asia. Suomessa se on vakaa.

Poliittiset puolueet ajavat perkeleitten asiaa, mutta saa niitä silti äänestää.

Mieluummin näen niin sanotun poliittisen lakon kuin lakon jota ei sanota poliittiseksi. 

Suuri osa työstä on turhaa, mutta sitä ei voi poistaa ilman että koko järjestelmä romahtaa.

Järjestelmän romahtamisesta voi olla kahta mieltä. 

Molemmat vaativat miljoonia kuolonuhreja. 

En ole filosofinen anarkisti enkä minkään muunkaanlainen anarkisti.

2.

Jos elämää ei elä, jää kuoleminenkin puolitiehen. 

Ihminen ei ole aivan eläin. Sitä kaivelee että olisi ollut mahdollista. 

Se takertuu menneeseen ja liehuu salossa aatteiden mukana. 

Superheimojen sokkelot ovat tehneet sen mielen sokkeloiseksi. 

On vaikea sanoa, oliko kyseessä lankeemus. 

Varmasti aivoissa on käynyt vilske. Kai silläkin on jotain arvoa. 

Jeesus ja Buddha eivät olisi levinneet metsästäjä-keräilijäyhteisöissä. 

Sivilisaatio on kohtalomme.

3.

Eläimetkin ovat ihmisiä, sitähän tässä yritetään todistaa. 

Ja uskonhan minä sen. En epäile ollenkaan. 

Derrida oli sielultaan kasvissyöjä. 

Kotieläimet elivät sananmukaisesti kotona. 

Eniten olen kasvien puolella. Kyseessä on henkilökohtainen mieltymykseni. 

Entä kivet? Radikaali toiseus. 

Luomakunnan varjeleminen on puhdasta nepotismia.

4.

Olisinkin kone. Minulla ei olisi kokemuksia. Ne ovat pahimpia. 

Ne ovat parhaita. Ilman niitä ei olisi mitään. 

Ei kerrassaan mitään! En tietäisi maailman olevan olemassa. 

Millaista on olla lepakko? 

Jos asia ei vaikuta kokemukseen, sillä ei ole väliä.

"Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?"

Johannes 1:46

"Ja kun he lähestyivät Jerusalemia, tullen Beetfageen ja Betaniaan Öljymäelle, lähetti hän kaksi opetuslastaan, ja sanoi heille: "Menkää kylään, joka on edessänne, niin te kohta, kun sinne tulette, löydätte sidottuna varsan, jonka selässä ei yksikään ihminen vielä ole istunut; päästäkää se ja tuokaa tänne. Ja jos joku teille sanoo: 'Miksi te noin teette?', niin sanokaa: 'Herra tarvitsee sitä ja lähettää sen kohta tänne takaisin.'" Niin he menivät ja löysivät oven eteen ulos kujalle sidotun varsan ja päästivät sen. Ja muutamat niistä, jotka siellä seisoivat, sanoivat heille: "Mitä te teette, kun päästätte varsan?" Niin he sanoivat heille, niinkuin Jeesus oli käskenyt; ja he antoivat heidän mennä."

Markus 11: 1-6.

Herran kärsivä palvelija

"Kuka uskoo meidän sanomamme?
Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman?

Hän kasvoi Herran edessä
kuin vähäinen verso,
kuin vesa kuivasta maasta.
Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta,
jota olisimme ihaillen katselleet,
ei hahmoa johon olisimme mieltyneet.
Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma,
kipujen mies, sairauden tuttava,
josta kaikki käänsivät katseensa pois.
Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet.

Ja kuitenkin:
hän kantoi meidän kipumme,
otti taakakseen meidän sairautemme.
Omista teoistaan me uskoimme
hänen kärsivän rangaistusta,
luulimme Jumalan häntä
niistä lyövän ja kurittavan,
vaikka meidän rikkomuksemme
olivat hänet lävistäneet
ja meidän pahat tekomme
hänet ruhjoneet.
Hän kärsi rangaistuksen,
jotta meillä olisi rauha,
hänen haavojensa hinnalla
me olemme parantuneet.
Me harhailimme eksyneenä kuin lampaat,
jokainen kääntyi omalle tielleen.
Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan
hänen kannettavakseen.
Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen,
ei hän suutansa avannut.
Hänet vangittiin, tuomittiin ja vietiin pois
- kuka hänen kansastaan siitä välitti?
Hänet syöstiin pois elävien maasta,
hänet lyötiin hengiltä
kansansa rikkomusten tähden.
Hänet oli määrä haudata jumalattomien joukkoon.
Rikkaan haudassa hän sai leposijansa.
Koskaan hän ei ollut harjoittanut vääryyttä,
eikä petos ollut noussut hänen huulilleen.

Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin,
että hänet lävistettiin.
Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi,
hän saa nähdä sukunsa jatkuvan,
hän elää kauan,
ja Herran tahto täyttyy hänen kauttaan.
Ahdistuksensa jälkeen hän näkee valon,
ja Jumalan tunteminen ravitsee hänet.
Minun vanhurskas palvelijani
tekee vanhurskaiksi monet,
heidän pahat tekonsa hän kantaa.
Minä annan hänelle paikan suurten joukossa,
hän saa jakaa saalista mahtavien kanssa,
koska hän antoi itsensä kuolemalle alttiiksi
ja hänet luettiin rikollisten joukkoon.
Hän otti kantaakseen monien synnit,
hän pyysi pahantekijöilleen armoa."


Jesaja 53

Työpuheen taustalta löytyy lähes aina ajatus, jonka mukaan kaikki työ on osallista yleisestä työn ideasta tai olemuksesta, vaikka työt ovat täysin erilaisia ja niillä on erilainen merkitys tekijöilleen. Kutsumuksen seuraaminen hyvien työkaverien kanssa on eri asia kuin hyödytön ja epämieluisaksi koettu, huonopalkkainen raadanta, jossa seurana on vain työväline tai ylenkatsovia työkavereita. 

Kommentoin susikeskustelua kirjoittamalla, että "sudet ovat hyviä eläimiä". Hassu lause sinänsä, mutta se jotenkin miellytti minua. Vaikka eiväthän eläimet ole hyviä eivätkä pahoja. Kuitenkin jos ajatellaan, että Jumala on luonut ne ja todennut että kaikki mitä hän loi oli hyvää, sudetkin ovat hyviä eläimiä. Eivät moraalisessa mielessä tietenkään. Tässä ajattelutavassa tulee tietenkin vastaan se ongelma, että kuka ne sairaudet ja muut sitten loi vai ovatko nekin hyvää?

Ensimmäinen kaunokirjallinen teokseni Sydänkivi (2009) luettavissa täällä.

"Sillä äärimmäisempää nihilismiä kuin elämän jäännöksetön myöntäminen ei ole olemassa, koska paljas "elämä", kuten Nietzsche itse lukemattomia kertoja on tähdentänyt, ei ole muuta kuin kaiken tarkoituksen täydellinen puuttuminen."

Egon Friedell: Uuden ajan kulttuurihistoria

Poesialta on ilmestynyt aforismikokoelmani Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti. Se sisältää 292 aforismia. Kannen on tehnyt Tiina Lehikoinen ja taiton Marko Niemi.

"Jeesuksen vastustajat, ja suopeat epäröijätkin, halusivat yhä uudelleen "testata" häntä. Tämä on toistuva teema evankeliumeissa: "Jos kerran ole juutalainen, niin...", "jos kerran olet Jumalan poika, niin..." Tällainen testaaminen käytännössä aina tarkoitti Jeesuksen asettamista kaksoissidokseen (double bind). Se on valintatilanne, jossa ei voi voittaa, valitsipa kummin päin tahansa. Tämä on se mitä vanha kansa kutsui varikseksi tervatulla laiturilla."

Tuomas Nevanlinna teoksessa Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander: Uskon Sanat

"Jurgen Habermas on toisella mutta kuitenkin verrannollisella tavalla puhunut 'tekniikasta ja tieteestä ideologiana'. Habermas pyrkii osoittamaan, että tekniikan ja tieteen ei tarvitse olla ideologiaa, mutta ne voivat helposti muuttua ideologiaksi ja että omana aikanamme ne todella ovat muuttuneet sellaiseksi."

"Tästä harhasta tai kompleksista taas seuraa se, että näyttää kuin ei olisi eikä voisi olla muuta kuin se, mitä periaatteessa voidaan säädellä ja hallita luonnontieteellisesti, teknisesti ja rationaalisesti. Tämä negatiivinen harha peittää negatiivisuudessaan näkyvistä kaikki muut ehkä mahdolliset kokemuspiirit ja alkaa hallita koko yhteiskuntaa."

Bernhart Welte: Olemattomuuden valo

En ole ainoa josta tuntuu, ettei hyödyttömiä paikkoja ei enää ole, että kaikki irtain on viety pois, että kaupungeistamme on tullut hengettömiä. Nurmikoiden leikkaaminen lyhyiksi kuvaa koko sitä stilisointia jota asuinympäristöllemme on tehty. Joutomaat on pyritty poistamaan eikä sielu joka kaipaa paikkaa jossa on sielu enää löydä etsimäänsä. Lapset leikkivät jännittävien rojukasojen tai jyrkkien törmien sijasta leikkipuistoissa ja roso jota vielä näkee paikka paikoin muualla Euroopassa, loistaa suomalaisissa kaupungeissa poissaolollaan. Ruoan dyykkaajat käyvät retkillään turhaan, sillä kauppojen roskikset on ympäröity lukituilla aidoilla. Luonnonsuojelijat eivät näytä enää Koijärvi-liikkeen aktivisteilta, vaan trendikkäiltä ja urbaaneilta. Eikä kyse ole vain ulkonäöstä. Ympäristöliikkeestä on kadonnut underground. Hipsterit ovat vain hieman toisen tyylin valinneita juppeja samoin kuin paikat joissa myydään vanhaa aikaa vain toinen muoto normaalista kaupunkitilasta.

Onko tämä merkki jostakin todellisesta kulttuurisesta muutoksesta vai vain menneisyyteen takertuneen ihmisen nostalgiaa? Ajat muuttuvat ja sitten ne muuttuvat johonkin toisen suuntaan ja ihminen kaipaa sitä millaista kaikki oli hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Suomessa kaupungit ovat järjestyksessä, mutta eikö se ole hyväkin asia? Olisiko parempi, että joka puolelta löytyisi hylättyä romua ja hoitamatonta joutomaata? Eikö se että vaikkapa Virossa on enemmän rosoa ole vain merkki maan kehittymättömyydestä tai vaihtoehtoisesti siitä, että rakennuskanta on yksinkertaisesti vanhempaa? Nykyään lähes kaikki alle 50-vuotiaat ovat pohjimmiltaan juppeja riippumatta minkä väriset hiukset heillä on, mutta mitä sitten? Tuoteihmiset pitävät huolta ulkonäöstään ja näyttävät hyviltä. Mikä aika olisi sielukkaampi? Miten kauas menneisyydessä pitäisi mennä? 70-luvulleko, 1800-luvulle vai keskiajalle?

Jätän tämän avoimeksi.

Foucaultilaiset eivät analysoi itseään, vaan kieltäytyvät ohjelmallisesti itsen hermeneutiikasta tunnustuspakkona. He kohdistavat analyysinsä vihollisiin, valtaan tai muihin. Myöskään positiota josta kritiikkiä esitetään ei voida eikä edes yritetä perustella, koska moraalisen position ottaminen koetaan mahdottomana. Itseanalyysin puutteen vuoksi foucaultlaisuus jää ikään kuin jalkapuoleksi. Nykyisen internet-vasemmiston yksipuolisen oikeassaolemisen seinän eräs taustatekijä on tässä. Toisaalta foucaultlaisuus voi olla ainoa mahdollisuus joillekin, vain sen avulla voi purkaa normeja ja asetelmia, joissa itse on tuomittu herradiskurssien taholta huonoon asemaan. Yksipuolinen se on, mutta joskus välttämätön.

"Tuputtaessaan kehitysprojektiin narratuille 1800-lukulaisille omaa postmodernia sitoutumattomuuttaan foucaultlaiset näyttävät unohtavan omalla kohdallaan oppi-isänsä pääteesin vallan salakavalasta positiivisuudesta. Toiseuden näkeminen edellyttäisi itsessä vaikuttavien voimien tunnistamista, mutta itseanalyysihan on julistettu pannaan produktiivisena biovaltana."

Juha Siltala: Valkoisen äidin pojat.

"Itsetutkiskelu onnistuu vain, jos itseä ei uhata."

Juha Siltala: Valkoisen äidin pojat

Olin eilen Mirkka Rekola -seuran järjestelmässä iltapäivässä Tampereella Tulenkantajien kirjakaupassa, jossa Olli-Pekka Tennilä, Miia Toivio ja Katja Seutu puhuivat suhteestaan Mirkka Rekolan runouteen. Ainakin osa noista kolmesta sanoi Rekolan runouden olevan helppoa eikä vaikeaa niin kuin se usein on nähty. Kyse voi olla tavasta kokea helppous ja vaikeus. Itse olen ymmärtänyt Rekolan aforismeja, mutta runoudesta en mitään ennen Seudun loistavaa Rekolaa käsittelevää kirjaa Tyhjä pöytä on tilattu. Ehkä ne jotka pitävät Rekolan runoutta helppona eivät etsi siitä ajatuksia tai merkitystä vaan ovat sen kanssa niin kuin maalauksen kanssa voidaan olla. En tiedä.

Miia Toivio ja Katja Seutu korostivat, että Rekola on kuin olisi tullut kotiin. Minulle Rekola ei ole sellainen, ei aforistinakaan, vaikka häntä sinä erittäin paljon arvostan. Minusta Rekola on liikkuu rajoilla, on vaativa ja aforistina paitsi edellä aikaansa myös edellä sitä aikaa jota nyt eletään aforistiikassa.

Olli-Pekka Tennilä ja Miia Toivio valitsivat Rekolalta luettavaksi molemmat teoksesta Muistikirjan saman aforistisen sarjan, joka onkin Rekolan selkeimpiä, vaikuttavimpia ja tunnetuimpia:

Älä tee kuvaa. Kaikki on.

Miksi kysyisin sitä, joka antaa kaiken mitä on ja ilmaisee joka hetki.

Yötä ja päivää se toista, keväät ja syksyt se toistaa.

Pimeä, pimeä itselleen ja valoisa toisille. Sinä käyt heissä, valossa.

Että silmä niin suuri että kesän varjo, varjo.

Olen mietiskellyt tätä itsekin lukuisia kertoja. En kuitenkaan tunne kotiinpaluuta tätäkään lukiessani, vaikka sarja sisältää jotakin suurta. Se muistuttaa hieman erästä Paavo Haavikon runoa:

Yö ja päivä vaihtuvat muuta voimatta
vaeltajat lähtevät
naiset kahlaavat virtaan itsensä muotoisina
voimatta muuta
kaupunki, ranta, pimeys kuolee
maailmat kuolevat, jumalia kuolee
jonkun sfinksin sokaisee ikuisen tulemisen ajatus
taas kerran.

Miksi en tunne olevani kotona Rekolan tekstissä? Siksi että siinä kaikki on tässä. Kerta kerran jälkeen vaikutun sen äärellä, mutta se ei riitä minulle. Tarvitsen kokonaan toista, tarvitsen Jumalaa. Voi olla, että se etten ole kotonani Rekolan taiteessa vaikka siitä pidänkin, johtuu siitä, etten ole kotona maailmassa. Eeva-Liisa Manner, joka käsittele joitakin samoja teemoja kuin Rekola, mutta oli onnettomampi ihminen, päätyi runoissaan paljon synkempiin vesiin kuin Rekola.

Tarvitsen toisen tason, rakkauden tason tai jos niin halutaan sanoa Jumalan tason, tason joka on minulle kristillinen. Minuun on pakotettu Jumalan käsite, tarve pitää Jumala kuviossa. Kyse on nimenomaan siitä, että se on pakotettu. Voin harjoittaa zeniä tai mindfulnessia, mutta en tunne kotiin paluun tunnetta; sillä voi olla tekemistä Rekolankin kanssa. Joinakin hyvinä hetkinä tunnen rekolalaisen immanenssin ilon, mutta ne ovat harvinaisia, eivätkä kodin, joka on pysyvä turvapaikka, tunteita. Tarvitsen transsendenssin.